Kunnostimme vanhoja pesukoneita, pakastimia ja jääkaappeja ja veimme niitä Viroon, sillä niistä oli siellä puutetta 1980-luvulla.
Toki Tallinnassa oli kaikkea saatavilla, mutta veimme koneita Tamsaluun, jossa oli kaikesta puutetta.
Jälleen olimme saaneet Transittini tupaten täyteen koneita.
Lähdimme kaverini Martin kanssa niitä Tamsaluun viemään. Helsingin tullissa ei kyselty, mitä kuljetimme ja ajoimmekin suoraan Georg Ots -nimiseen laivaan.
Tallinnan tulli oli sitten jo eri asia.
Siellä katsottiin tarkkaan, mitä kuljetimme. Olin siihen varautunut ja tehnyt koneista paperin ja lyönyt niihin jos jonkinmoisia leimoja. Tullissa leimat olivat tärkeitä, sama, mitä leimoissa luki - niitä piti vain olla.
Aina pääsimme läpi, toki aina joskus joutui tullimiehille muutaman markan antamaan.
Mosse ja neljä mulipäistä miestä
Olimme tulleet iltalaivalla ja oli jo aika pimeää.
Siinä jonkin aikaa ajettuani toinen ajovalo rupesi väpättämään. Ajoin erään kaupan pihaan ja tukin kintaan lampun väliin, ettei se enää väpättäisi.
Pihassa oli parkissa Mosse-auto ja vieressä neljä mulipäistä miestä. Kovasti he katsoivat autoamme ja näkivät, että on paljon tavaraa päällä, kun oli jouset kovasti alhaalla.
Jatkoin sitten matkaa ja näin peilistä, että Mosse lähti meidän perään.
Kymmenkunta kilometriä ajettuani huomasin, että edessämme maantiellä oli auto pysähtynyt ja siinä konepelti ylhäällä.
Vieressä seisoi mies ja kovasti kättä huitoi, että olisimme pysähtyneet. Mart sanoikin, että pysähdytään ja katsotaan, mikä hätänä on. Minä painoin Foortin kaasun pohjaan ja sanoin, että ei muuten pysähdytä.
Katsoin peilistä, kun mies löi konepellin kiinni ja lähti meitä seuraamaan, samoin kuin Mosse.
Kyllähän Foorti lujaa kulki, kun vauhtiin sai.
Pidin kaasua pohjassa ja näin, että seuraajien autot eivät pärjänneet. Tiesin, että jonkin matkan päässä on yksi kylä ja sinne asti ajattelin ajaa niin lujaa kuin häkkyrä hakkaa.
Kylän valot rupesivat näkymään ja näin, kun takaa-ajajat kääntyivät tiellä eivätkä enää seuranneet meitä.
Surulliset silmät sädehtivät onnesta
Minulla oli kyydissä myös hieno jappipyörä, jonka olin itse rakentanut.
Siinä oli pitkä satula ja korkeat sarvet ja kaiken maaliman lisukkeet. Olin maalannut sen hienolla metallihohtomaalilla.
Se, miksi tuo pyörä oli mukana ja miksi olin sen rakentanut, oli se, kun edellisen kerran olin Tamsalussa käynyt, niin näin siellä surullisen näköisen pienen pojan, joka katseli, kun toiset pojat ajelivat pyörillä.
Mart kertoi pojan kohtalon, joka oli erittäin surkea, ja tälle pojalle olin nyt pyörän tuonut.
Aamulla het herättyäni katsoin ikkunasta, näkyisikö poikaa, ja siellähän se kivellä istui. Herätin Martin, otimme pyörän autosta ja veimme pojalle.
Voi sitä iloa ja onnea, mitä tuo pyörä sai aikaan!
Surulliset silmät oikein sädehtivät onnesta. Tokihan minunkin silmäni pojan onnesta kostuivat.
Jarmo Raivio