Alajärven keskustasta kotoisin oleva Kirsi Saari, o.s. Laukkonen, muistelee kotinsa sohvalla Menkijärvellä, kuinka hän 18-kesäisenä tapasi yhteisten kavereiden kautta Jyrki-nimisen nuorenmiehen. Seurustelua kesti vajaa pari vuotta, kun tuntui jo siltä, että molempien poluista voisi yhdistyä yhteinen tie.
Tällä kertaa tyttö oli se rohkea, joka ehdotti pojalle, että eikö olisi aika järjestää kesähäät. Pari meni naimisiin ja elämä lähti kulkemaan eteenpäin.
Tulevasta äitienpäivästä puhuminen saa kyyneleet nousemaan silmiin. Tulossa on ensimmäinen äitienpäivä ilman rakasta aviopuolisoa.
– Luulen, että se oli aina Jyrki, joka keitti kahvit ja hankki kakut, jotka perhe sitten toi yhdessä minulle sänkyyn.
– Olen viime vuosina ajatellut, että en kauheasti kaipaa lahjoja, eikä minua tarvitse korokkeelle päiväksi nostaa. Minun mielestäni äitien tai isien päivä voisi olla joka päivä. Jos vain yhtenä päivänä vuodesta kehutaan ja ylistetään, niin onko se silloin ihan aitoa, Saari pohtii.
Juhlapyhät ilman isää ja puolisoa ovat vaikeita kohdattavia. Perhe on muodostanut omia perinteitä, joista nyt puuttuu yksi. Saari myöntää murheissaan, että itse pyhät saattavat mennä rutiinilla, kuten joulukin meni. Mutta sen jälkeen, kun arki tulee, jysähtää yksinäisyys.
Kirsi Saari menetti puolisonsa 25. elokuuta 2022.
Koko tulevaisuus katosi
Pariskunnan ensimmäinen lapsi, Juulia, oli syntynyt, kun äidin opiskelut olivat vielä kesken. Hän opiskeli sosionomiksi Porissa Diakonia-ammattikorkeakoulussa. Maatilan poikana Jyrki teki töitä vanhempiensa apuna, vaikka oma päätyö olikin Mäkelä Alulla. Suku ja muu tukiverkosto olivat korvaamattomana apuna ja Kirsi sai opiskelunsa päätökseen. Nykyään hän työskentelee Alajärven kaupungilla varhaiskasvatuksen alue-esimiehenä.
Juulian syntymän jälkeen perheen lapsiluku lisääntyi viisi vuotta myöhemmin, jolloin perheeseen tuli sijaislapsena 1,5-vuotias Jari. Neljän vuoden päästä syntyi Elviira ja jälleen neljän vuoden päästä perhettä ilahdutti kolmas tytär Loviisa.
Vuonna 2000 valmistui oma koti Jyrkin kotitilan kupeeseen Menkijärvelle. Se oli ollut alusta saakka selvää, että jossain vaiheessa vanhempien tilanpito siirtyisi seuraavalle polvelle ja sukupolvenvaihdos tapahtui vuonna 2009. Tilalla oli enimmillään 50 emolehmää. Viime syksynä lehmiä oli vielä 25 sekä 40 lammasta karitsoineen ja kaksi hevosta.
Kirsi Saaren elämä hajosi sirpaleiksi Jyrkin kuollessa vain 48-vuotiaana.
– Kun puoliso kuolee, koko tulevaisuus katoaa. Ei sitä pysty edes ajattelemaan, pitää vain selvitä päivä kerrallaan, Saari toteaa lohduttomana.
Paljon jäi puhumatta
Jyrki oli 30-vuotiaana sairastunut sidekudosreumaan. Kunnossa oli ollut ylä- ja alamäkiä. Pari vuotta sitten munuaisten toiminta oli heikennyt niin, että edessä oli dialyysihoito. Tuli haavoja, jotka eivät parantuneet. Vuotta aiemmin varpaaseen tulleesta haavasta seurauksena oli verenmyrkytys.
Vaikka kunto meni heikoksi ja raajoista voimat heikkenivät, ei tilanteen pitänyt olla kuitenkaan hengenvaarallinen.
– Verenmyrkytyksen jälkeen odotimme kovasti kunnon kohentuvan. Jaloissa oli paljon kipuja, joiden syy ei oikein selvinnyt ja lääkäriaika oli tulossa seuraavalla viikolla. Yllättäen tulikin hengenahdistus ja kova selkäkipu, Saari muistelee.
Puoliso vietiin ambulanssilla sairaalaan ja aamulla tuli lääkäriltä pysäyttävä puhelu – mitään ei ollut enää tehtävissä.
– Keräsimme lapset autoon ja ajoimme Seinäjoelle. Ehdimme olemaan muutaman tunnin Jyrkin vuoteen äärellä, mutta hän ei enää tullut tajuihinsa, Saari kertoo kyyneleet poskille vierien.
Kukaan ei ollut ymmärtänyt, kuinka nopeasti kuolema tulisi. Puolisoiden välinen suhde oli ollut hyvä, eikä heidän väillään ollut mitään, mikä olisi jäänyt vaivaamaan keskeneräisenä tai sanomattomana. Mutta kuitenkin paljon jäi puhumatta, esimerkiksi se, mitä kuoleman jälkeen toinen olisi halunnut tehtävän.
Yksinäisyys saapuu iltaisin
Vaikka suru oli musertava, ei siihen voinut vajota. Puolison kuolema toi mukanaan valtavan määrän asioita, jotka oli pakko hoitaa, vaikka ei olisi jaksanut. Perheen vanhimman tyttären apu tilan hoidossa oli suuri helpotus. Saari kertoo, että agrologiksi opiskeleva Juulia oli ottanut vastuun eläimistä jo pari vuotta sitten isän sairastelun vuoksi.
– Sisareni oli täällä meillä ensimmäiset päivät. Jouduin miettimään, mikä arkku valitaan, milloin ruumis haetaan sairaalasta, oli lehmät, hevoset, lampaat, vasikat, koirat ja kaikki, uni ei tullut, ruoka ei maistunut. Silti oli ajateltava joka päivä, että pitää nousta ylös ja lähteä liikkeelle.
Äidillä oli huoli myös siitä, kuinka lapset selviävät isän menetyksestä.
– Ensimmäiset päivät itkimme yhdessä ja ammattiapuakin on tarvittu.
– Me lasten kanssa näimme, kuinka kipeä isi oli viimeisinä aikoina. Vaikka se oli niin kauheaa hänet menettää, oli toisaalta helpotus, että kivut olivat poissa. Leikkauksia olisi ollut tiedossa useita. Lisäksi maatalon poikana Jyrki oli tottunut tekemään tilan töitä ja hän kärsi siitä, ettei enää pystynyt niitä tekemään.
Aikaa Jyrki Saaren kuolemasta on kulunut vasta niin vähän, että suru on edelleen läsnä elämässä joka päivä.
– Tunteet vaihtelevat ja joinakin päivinä itku on tosi herkässä. Kelaan vuosia ja viimeisä tapahtumia, olisiko jotain voinut tehdä toisin tai auttaa, ettei olisi käynyt näin. Joinakin hetkinä tuntuu, että nyt ei jaksa enää yhtään mitään ja istun vain toimettomana ja uupuneena.
Viikonloput olivat ennen onnellista yhteistä perheaikaa, mutta nyt ne ovat vaikeita. Ja iltaisin yksinäisyys saapuu ennen unta. Silloin Saari kertoo palaavansa menneisiin vuosiin valokuvien avulla. Edellisenä päivänä hän oli selannut läpi kaikki hautajaiskuvat.
– Kolme tyttöä asuu kotona. Jos joku heistä tai kaksi, on poissa kotoa, niin koti tuntuu tyhjemmältä. Silloin mietin, minkähän laista elämä sitten on, kun lapset ovat omillaan. Olenko sitten ihan yksin?
Kauniit muistot jokapäiväisistä, jopa pienistäkin asioista saavat elävästi mieleen menetetyn rakkaan, ystävän ja huolehtivan isän.
Kaikista eniten Kirsi Saari kertoo kaipaavansa arkea jakavaa keskustelukumppaniaan.
– Jyrki oli sellainen, että aina kun tulin kotiin, oli ovi auki ja hän odotti minua siinä ovella. Hän halusi kuulla joka päivä, miten päivä on mennyt ja mitä kuului. Hän oli puoliso, mutta myös paras ystävä, jonka kanssa jaoin kaiken.
Muistot säilyvät ja kotiin liittyy paljon lämpimiä muistoja. Saari kertoo, että vaikka he tykkäsivät matkustella koko perheen voimin, oli koti kuitenkin tärkein keskipiste.
– Kun itse olin kotona, tiesin Jyrkin olevan tulossa navetalta, kun koirat juoksivat edeltä. Miten mukavalta se tuntuikaan. Sellainen mukava läikähdys, että nyt hän tulee.
Perheen bordercolliet olivat kiintyneitä isäntäänsä. Ne tykkäsivät istua tuntikausia peltotöissä traktorin kyydissä tai kiehnäsivät hänen jaloissaan. Vanhempi koira lopetti syksyllä syömisen, kun isäntä ei enää palannutkaan sairaalasta kotiin.
– Tultuaan kotiin dialyysistä, Jyrki kävi aina sanomassa koirille, että minäpä olen ollut reissussa. Muutoinkin hän aina niitä rapsutteli ja puhui niille niin. Tytöt komensivat isäänsä olemaan hiljaa, kun kavereita tuli kylään, etteivät nämä ihmettele höpinää, Saari kertoo hymyillen.
"Itkun pitää antaa tulla, kun on itkun aika"
Kirsi Saari sanoo, että lapset ovat pitäneet hänet elämässä kiinni ja saaneet jaksamaan eteenpäin. Myös oma henkilökohtainen usko on ollut suuri tuki. Arvot ovat saneet uuden järjestyksen ja pieniin tyhjänpäiväisyyksiin perhe ei enää kiinnitä huomiota – erimielisyyksiäkin on nykyään vähemmän, vaikka lapset ovat aina sävyisiä olleetkin.
Saari kertoo tunnistavansa, että lapset kantavat huolta myös hänestä ja ovat valmiita lohduttamaan äitiään.
– Minusta on revitty puolet irti ja oma identiteetti – kuka minä olen – pitää rakentaa uudestaan. Äidin rooli kuitenkin pysyy, hän toteaa.
– Ajattelen niin, että minun elämäni on nyt tällaista. Vuosien varrella olen kokenut paljon huolta ja murheita sairastelujen kautta. On ollut huonoja aikoja ja olen joutunut pyörittämään arkea ja huolehtimaan lapsista. En halua mitenkään itseäni nostaa, että onpas ollut kauheaa. Olen luonteeltani realistinen ja jalat maassa oleva ihminen. En näytä sitä kaikkea, mitä päässäni liikkuu tai mitä tunnen, Saari selventää.
– Heikompi korsi olisi jo katkennut, mutta pidän itseäni vahvana ihmisenä, kun olen jo monesta selvinnyt. Kaikesta selviää. Niin myös tästä jossain vaiheessa, hän toteaa.
Saari kiittää isoa tukiverkostostoaan, johon hän on voinut tukeutua ja josta hän on saanut voimia. Hän liittyi myös Facebookin nuoret lesket -ryhmään. Ryhmän kautta hän on ymmärtänyt, ettei ole ainut maailmassa, joka on puolisonsa nuorena menettänyt, vaikka sellaiselta se alkuun tuntui.
– Minun oli tosi vaikeaa mennä edes kauppaan tai minnekään muualle, missä oli paljon ihmisiä. Tuntui siltä, että minulla oli lesken leima otsassa ja kaikki tuijottivat, että tuossa se leski nyt menee.
– Facebookin ryhmän kautta ymmärsin kunnolla, kuinka tärkeä tukiverkosto on. Sieltä sain lukea tarinoita naisista, jotka ovat jääneet puolison kuoleman jälkeen aivan yksin.
Saari neuvookin kohtalotovereitaan, ettei vastaavaa kokemusta pidä torjua tai piilottaa. Puhuminen auttaa ja mottona on päivä kerrallaan.
– Itkun pitää antaa tulla, kun on itkun aika. Ei saa yrittää katsoa liian pitkälle. Kun on selvinnyt yhdestä päivästä, on mennyt jo eteenpäin.
Läheisensä menettäneen lähipiirille hän myös haluaa muistuttaa, että ketään ei saisi jättää surussa yksin.
– Ei kannata ajatella, että surevan luokse meno olisi häirintää. Alussa tarvitaan ihan konkreettista apua ruoanlaittoon, siivoukseen ja kaupassa käyntiin. Jotkut voivat vältellä sen vuoksi, etteivät tiedä, mitä sanoa. Välttämättä ei tarvitse sanoa mitään, sillä läsnäolokin riittää, Saari vakuuttaa.
