Alajärvellä joulukuun lopun päivänpituus on vajaa 5 tuntia, kun pohjoisimmassa Suomessa aurinko ei nouse lainkaan taivaanrannan yläpuolelle. Suomessa kaamos kestää pisimmillään Utsjoen korkeudella noin 50 päivän ajan.
Kaamos tarjoaa luonnossa kulkijoille monenlaisia värisävyjä, ja se ei ole pimeyttä vuorokauden ympäri, kuten moni voi ajatella, ellei ole kokenut kaamosta itse. Päivällä on muutaman tunnin vaalea aika, vaikka aurinko ei nouse taivaanrannan yläpuolelle.
Talvivaellukseen Lapin erämaissa on varustauduttava välineillä, joilla voi yöpyä teltassa aina - 40 asteen pakkasissa tai pystyä kohtaaman kovat lumimyrskyt avoimilla tunturipaljakoilla. Harvassa olevat erämaiden satunnaiset autiotuvat voivat tarjota lämpöä ja suojaa, jos sellaisia reitinvarrelle tulee.
Etäisyydet lähimmille teille voivat olla pitkiä eikä puhelinkenttiä ole, joten avunsaaminen ongelmatilanteissa voi kestää. Sen vuoksi on syytä varautua tulemaan toimeen omilla varusteilla pitkiä aikoja. Nykyisin matkassa kulkee satelliitin kautta toimiva hätälähetin, jolla voi tarvittaessa pyytää apua tai ilmoittaa kotiin kaiken olevan kunnossa.
Jo perinteeksi muodostuneen joulun jälkeisen kaamosvaelluksen kohteeksi tuli itsellekin uusi paikka Pöyrisjärven erämaa. Pöyrisjärvi sijaitsee Enontekiön kunnassa Hetan pohjoispuolella. Se rajoittuu Norjan rajaan ja maasto koostuu tuntureista ja laajoista suoalueista, joita halkoo harju- ja dyynimaisemat.
Maaston avoimuuden takia tuuli on otettava hyvin huomioon vaellusvarusteissa, sillä maastosta ei löydy satunnaisten autiotupien lisäksi muuta suojaa kuin oma teltta. Pöyrisjärven rannalla on perinteinen lapinkylä, jossa poronhoitajat asustavat kesäisin osan vuotta. Siellä on ollut asutusta jo 1900-luvun alkupuolelta.
Talvisin Pöyrisjärven erämaan lähtöporttina toimii Näkkälän kylässä oleva p-paikka, jonne Alajärveltä tulee matkaa noin 800 kilometriä. Saavuimme paikalle myöhään illalla vaelluskaverini kanssa ja pitkän ajomatkan jälkeen oli viisainta yöpyä parkkipaikan vieressä teltassa. Lämpötilatkin olivat suotuisat -10 astetta.
Matkalla pääsin näkemään ensimmäistä kertaa eläessäni suden, joka jolkotteli tien yli. Se oli kyllä upea ensikosketus suteen tuhansien kuljettujen kilometrien jälkeen.
Hyvin nukutun yön jälkeen teimme lähtöä ahkion ja metsäsuksien kanssa, niin paikallinen kyläläinen kävi ihmettelemässä retkiajankohtaa ja varoittelemassa huononevasta säästä. Kiitimme tästä huolenpidosta ja lähdimme matkaan kohti Pöyrisjärven autiotupaa.
Matkan edetessä päivänvalo rupesi katoamaan, tuuli yltymään ja pakkanen kiristymään. Länsitaivaan kaukaiset auringonlaskun heijasteet saivat taivaan upeisiin väreihin. Itse en laittanut suksiin nousukarvoja, niin niihin oli hiukan vaikea saada pitoa raskaan ahkion kanssa.
Otsalamppujen valossa jouduimme hiukan hakemaan autiotupaa ja kaiken kaikkiaan hiihtomatkaa sinne tuli 18,3 kilometriä. Talven ensimmäinen hiihtolenkki toi hien pintaan ja sai meidät tekemään nopeasti tulet autiotupaan. Kuivia vaatteita päälle, ruoka tulille ja märät vaatteet kuivumaan.
Kaikki käyttövesi piti sulattaa lumesta koko matkan aikana. Hannes-myrsky saavutti myös meidät autiotuvalla todella kovan lumipyryn kanssa. Luonto näytti meille millainen voima avoimessa tunturimaastossa tuulella ja lumisateella on. Onneksi ehdimme autiotupaan ennen sitä.
Alun perin suunnittelimme tekevämme rengasreitin ja yöpyvämme vain yhden yön autiotuvassa. Mietimme jopa käyvämme Stallojärven autiotuvalla, jonne olisi tullut matkaa 23 kilometriä Pöyrisjärveltä.
Hiihtäminen kyllä oli mukavaa, sillä lumenpiiskaama hanki ei upottanut juurikaan. Sen sijaan kova tuuli ja alati kiristyvä pakkanen sai meidät tekemään päätöksen, että olemme kolme yötä autiotuvassa. Tämä osoittautui kyllä järkeväksi päätökseksi näin jälkikäteenkin ajateltuna. Päivä aikaan toki teimme pitkiä päiväpatikoita.
Sään kirkastuessa taivaan tuhannet eri kaamoksen värisävyt tarjosivat meille upeita elämyksiä vuorokauden eri aikoina. Ei puhelinkenttiä, ei muita kulkijoita, ei aikatauluja ja vain hiljainen luonto ympärillä. Nämä näkymät ja hiljaisuus saivat kyllä mielen lepäämään ja muistuttamaan myös, miksi tänne Lapin kaamokseen haluaa aina vaan uudelleen.
Tätähän monet usein kysyvät, miksi sinne erämaahan pitää mennä pimeimpään ja kylmimpään aikaan. Ehkä sitä vielä haluaa myös hiukan haastaa itseään toimistotyön lomaan. Erämaan rauhassa vaan turhat murehtimiset ja kiireet unohtuvat.
Vaellusmatkan lyhentämisen lisäksi päätimme lyhentää yhä kiristyvän pakkasen vuoksi myös retkiaikaa. Päätimme hiihdellä vuoden viimeisenä päivänä takaisin kohti Näkkälän kylää ja yöpyä jossain kauniissa paikassa teltassa. Pakkanen oli jo kiristynyt -20 asteen paremmalle puolelle ja tuulen vire teki siitä vielä huomattavasti purevamman.
Löysimme mielestämme täydellisen telttailupaikan, johon tamppasimme metsäsuksilla tasaiset pohjat kahdelle teltalle. Olimme Termisvaaran ja Jierstivaaran välissä korkeimmalla kohdalla, josta avautui huikeat näkymät joka suuntaan. Mietimme, miksi noita kutsuttiin vaaroiksi, vaikka ne oikeasti ovat tuntureita. Ehkä alle 700 metrin kumpareita ei lasketa täällä Lapissa tuntureiksi.
Lännessä jossain kaukana laskeneen auringon viime säteet valaisivat upeasti taivaanrannan. Pohjoisen taivaalla puolestaan näkyi revontulet ja kuu valaisi ympäröivät maisemat aavemaisen vaaleiksi. Aivan kuin olisi ollut päivä. Tämmöistä et voi kokea yksinkertaisesti kokea missään muualla.
Yhtään uuden vuoden rakettia emme nähneet emmekä kuulleet leiripaikkaamme. Lämpötilan laskiessa -30 asteen pakkasiin, joutui yöllä laittamaan makuupussin suuaukkoa visummin kiinni, jottei kylmä ilma vaella pussin sisään.
Muutoin tarkenimme nukkua hyvin noissa lämpötiloissa. Ainoa ongelma oli nousta aamulla ylös lämpimästä makuupussista. Kylmiä hiihtovaatteita päälle kiskoessa ja jäätyneitä huopakumisaappaita oikoessa karisivat viimeisetkin unenrippeet silmistä.
Jo ensimmäisillä metreillä huomasimme, että noissa pakkaslukemissa ei sukset eikä ahkiot luista lainkaan. Itsekin laitoin nousukarvat autiotuvalla metsäsuksien pohjaan, jotka huononsivat luistoa entisestään. Käytännössä viimeisestä 9 kilometrin matkasta autolle tuli paremminkin kävely sukset jalassa kuin hiihto.
Väliin pakkanen tuntui selkeästi joissain kohden kylmemmältä, kun se nipisteli naamaa. Tauot olivat lyhyitä, koska liikkeellä ollessa ei ollut kylmä, mutta se iski heti pysähtyessä.
Loputtomalta tuntuneen raskaan hiihtomatkan jälkeen saavuimme lopulta autolle. Yksikään ovista ei auennut, mutta onneksi peräkontin kautta pääsi auton sisään. Pakkanen oli myös kuurannut miehet omiin jääkoristeisiin. Päivän kohokohta oli auton saaminen käyntiin. Mittari näytti pakkasta -36 astetta. Mielen valtasi voittajaolo ja ajatus siitä, että tänne luonnonhelmaan ja rauhaan on päästävä taas pian uudelleen.
Kaamosvaelluksella oli tekstin kirjoittaneen Vesa Koivusen lisäksi alajärveläinen Marko Pyhältö. Molemmilla on vuosien vaelluskokemus vuoden ympäri tehtäviltä retkiltä. Vaelluksesta löytyy myös pieni youtube-video @vesaretkeilee kanavalta.
