Hyvä Alajärven kaupunki ja seurakunta,
Kirkkoarkkitehtuurin, Alvar Aallon rakennustaiteen ja suomalaisen kulttuuriperinnön tutkijoina emme voi olla kommentoimatta Alajärven Aalto-viikon tiimoilta virinnyttä julkista keskustelua siitä, kuka saa esiintyä kirkkotilassa.
Muusikko Mikko Joensuun piti esiintyä elokuun lopulla Alajärven kirkossa osana Alvar Aalto -viikkoa, jota isännöi tänä vuonna Alajärven kaupunki. Joensuun esitys päätettiin kuitenkin siirtää kirkosta koulukeskuksen auditorioon sen jälkeen, kun Joensuu Ylelle 10.3. antamassaan haastattelussa kertoi, ettei usko Jumalaan.
Haastattelun myötä Alajärven seurakunta linjasi, että kirkossa järjestettävien esitysten ”pitää olla sopusoinnussa kirkon sanoman kanssa”, minkä vuoksi Joensuun esitys päätettiin siirtää kirkosta pois.
Seurakunnan päätös viitoittaa uhkaavasti tietä institutionaalisen puhdasoppisuuden vaatimuksen suuntaan. Täytyykö tästedes jokaisen kirkkotilassa esiintyvän taiteilijan todistaa oma uskonsa seurakunnalle? Kuka määrittelee, onko taiteilijan usko tarpeeksi ”sopusoinnussa kirkon sanoman kanssa”?
Entä pitääkö kirkossa esitettävän tai siellä esillä olevan taiteen mukailla yksittäisen seurakunnan määräämää teologista linjaa?
Suomen evankelis-luterilainen kansankirkko on tarjonnut kodin äärimmäisyyksiä kaihtavalle hengellisyydelle, jonka merkitys on korostunut entisestään ristiriidoista repeilevässä maailmassa.
Kolehtihaavikin on ollut auki niin epäilijöille kuin kieltäjille. Jumaluuden epäily on ollut osa protestanttista teologiaa jo 1700-luvun valistusajoista lähtien, joten luulisi sen mahtuvan myös Alajärven kirkon kupolin alle. Erityisen merkilliseksi asian tekee se, että Mikko Joensuun musiikki on ytimeltään syvästi hengellistä ja kristillisistä teemoista kumpuavaa.
Se, että muusikko on kyseenalaistanut oman Jumal-uskonsa, ei muuta asiaa miksikään. Uskon voi jättää taakseen, mutta ei se edestä mihinkään lähde.
Oleellisempaa kuin taiteilijan omat taivasasiat, on taiteen sisäinen vaikutus. Aitoudessaan se voi tavoittaa myös aiemmin koskemattomia hengellisiä sisuskaluja, joihin eivät parhaatkaan paimenpuheet yllä.
Alajärven seurakunnan päätös kieltää Joensuun esiintyminen kirkkotilassa on erityisen ironinen siksi, että musiikkiesitystä kaavaillaan Alvar Aalto -viikon ohjelmanumeroksi.
Aalto nimittäin arvosti sekä kristillisessä teologiassa että kansankirkkoinstituutiossa eniten armon sanomaa, ja siitä juontuvaa radikaalin hyväksymisen ja tervetulleeksi tekemisen eetosta. Hän hahmotti vastaavuuden modernin rakennustaiteen ja Suomen evankelis-luterilaisen kansankirkon välillä: niin uskonnossa kuin modernissa arkkitehtuurissa, suvaitsevaisuus tuotti enemmän hedelmää kuin dogmatismi.
Aallon ajattelua tukivat aikanaan kansankirkon ylimmät paimenet, erityisesti piispat Eino Sormunen ja Martti Simojoki, joiden kanssa Aalto oli yhteydessä aina 1920-luvulta kuolemaansa saakka.
Piispat Sormunen ja Simojoki ottivat julkisesti etäisyyttä tiukkaan dogmatismiin ja kristinuskoon liitetyistä ahdasmielisyyden oletuksista. Sormunen edisti käsitystä avarasta kansankirkosta, joka tarjosi auliisti armoaan kaikille, ja Simojoki puolestaan alleviivasi kansankirkon valtuutusta palvella kaikkia, eikä vain omia jäseniään.
Sekä Sormunen että Simojoki kokivat Aallon kirkkoarkkitehtuurin kuvastavan sitä avarakatseisuutta, jota he ajoivat kansankirkossa. Vihkiessään Aallon piirtämän Kolmen ristin kirkon syyskuussa 1958, Simojoki tulkitsi rakennuksen monumenttina epätietoisuudelle: sen lyyrinen interiööri aineellisti modernin ihmisen ”monet epäilykset ja ristiriidat” sekä riisui ”ihmisen kaikista hyvistä luuloistaan”.
Simojoen tulkinnassa rakennus tietoisesti väisti vääryyksistä vakavimman, ”Vapahtajan ristin eristämisen pieneen, harvojen ihmisten joukkoon”, ja sen sijaan kutsui sisäänsä myös ne, ”joille uskonnollinen kysymys ei näyttänyt olevan elämänkysymys”.
Kirkkosalin omalaatuinen muotokieli, joka ei mukaillut perinnettä orjallisesti vaan uskaliaasti uudisti sakraaliarkkitehtuurin ilmaisua, kertoi Simojen mielestä epäilyksestä ja epäröinnin hyväksymisestä.
”Tämän rakennuksen arkkitehtuuri”, hän saarnasi, ”omalla laillaan puhuu siitä, että laupeuden Herran asioilla oleva kirkko ei työnnä ihmisiä luotaan siitä syystä, etteivät nämä lähesty kirkkoa vain sellaisin kysymyksin, jotka ovat kirkolle tuttuja”.
Päätöksellään perua Joensuun esiintyminen kirkkotilassa Alajärven seurakunta sortuu Simojoen kuvailemaan hurskasteluun: se työntää luotaan esiintyjän, joka ei seurakunnan mielestä lähesty kirkkoa tai uskoa oikein.
Joensuu sen sijaan on kommentoinut seurakunnan päätöstä julkisuudessa tyylikkään rauhallisesti, vastaten seurakunnan päätökseen ”mietteliäästi” muttei katkerasti.
Joensuun pohdinnoissa kaikuu Aallon, Sormusen ja Simojoen jakama ymmärrys avarakatseisuuden lahjasta: ”On kaunista, rikastuttavaa sekä yksilöä että yhteisöä vahvistavaa, että kirkon sisällä olisi tilaa jokaisen ihmisen oman uskonsa vapaaseen ja rehelliseen tarkasteluun, myös sen kyseenalaistamiseen.”
Omasta epäuskostaan huolimatta – ja kenties juuri sen tähden – Aalto arvosti syvästi Sormusen ja Simojoen peräänkuuluttamaa hyväksymisen etiikkaa.
Simojoen vihkiäissaarnasta vaikuttuneena ja liikuttuneena Aalto itse lainasi myöhemmin piispaa kuvaillessaan modernin kirkon syvintä olemusta: ”Kristinusko ei saa eristäytyä vain omiensa pariin, se kuuluu kaikille, sekä niille, jotka uskovat, että niille, joille mikään ei ole pyhää”.
Siinäpä viisas muistutus myös Alajärven seurakunnalle.
Cambridgessa ja Jyväskylässä, 9.5.2024
Sofia Singler, arkkitehti, FT, modernin arkkitehtuurin apulaisprofessori, University of Cambridge
Heikki Hanka, FT, taidehistorian professori, Musiikin, taiteen ja kulttuurin tutkimuksen laitoksen johtaja, Jyväskylän yliopisto