Monet lapsuuden parhaimmista kesämuistoistani liittyvät uimiseen. Siihen, kun pyöräilen pyyhe olkapäillä ja varvassandaalit polkimia vasten läpsyen uimarannalle ja hyppään laiturilta järveen. Vaihtoehtoisesti olen kellunut mökkirannassa katsellen tuulessa huojuvia koivuja ja miettinyt, miten kaunis Suomen kesä on.
Eräänä kesänä asetimme ystäväni kanssa jopa haasteen siitä, että kävisimme uimassa joka päivä; satoi tai paistoi. Luultavasti tuona kesänä oli myös aurinkoisia kelejä, mutta mieleen on jäänyt vain yksi tuulisen kylmä ja kaatosateinen päivä.
Värjöttelimme laiturilla pyyhkeiden suojissa pitkään ennen kuin lopulta pakottauduimme veteen. Silloin oli lähellä, ettei koko kesän mittainen putki olisi katkennut.
Uimista haittasi kuitenkin säätäkin enemmän eräs toinen ongelma: sinilevä. Sen tiesi aina ilmestyvän silloin, kun kelit ja uimavesi olivat lämpötilan suhteen parhaimmillaan.
Alajärvessä levää on ollut kesäisin niin kauan kuin muistan. Pahimmillaan siitä on muodostunut paksuja, sakeita lauttoja ja kirsikkana kakun päällä rantavedessä on joskus vielä kellunut suurikokoisia kuolleita kaloja. Molemmat ilmiöt kertovat jotain järven tilasta.
Tänä vuonna sinilevää on havaittu Alajärvessä kesäkuun lopulla ainakin Hoiskon uimarannalla. Tosin tämän viikon tiistain mittauksissa levää ei löytynyt Hoiskon ohella myöskään Pynttäristä.
Ja vaikka joiltain rannoilta levää löytyisikin, on Alajärvellä lukuisia eri uimapaikkavaihtoehtoja testattavaksi, kuten avausjutusta selviää.
Erityisesti nyt, kun asun meren rannalla Helsingissä, olen huomannut, miten paljon kaipaan uimista lapsuusmuistojeni järvissä, ja niiden suolatonta, lämmintä vettä. Mieluiten ilman levää.