Eräänä ihan tavallisena päivänä minut oppilaitoksen käytävällä pysäytti opiskelijaryhmä, jotka selvästi olivat käyneet tärkeää keskustelua posket punaisina.
– Ope, hei, eikö oliskin niin, että jos Kela lakkauttais kaikki tuet, tulisi katastrofi? No, sepä olikin mielenkiintoinen kysymys! Opettaja minussa ilahtuu välittömästi nuorten ajankohtaisista pohdinnoista. Äiti minussa huolestuu aina vähän näiden nuorten kysymysten taustasta; eihän kukaan vain ole jäämässä ilman tukea, oli tuki sitten Kelasta tai kotoa.
Yhdessä mietittiin hetki, mitä kaikkia tukia Kela tarjoaa. Aika paljon, mutta pelko tukien pois ottamisesta tai merkittävästä pienentämisestä kuuluu nuorten kautta myös ahtaalla olevista perheistä tai kavereista.
Sosiaalietiikan professori Jaana Hallama toteaa, että yksilön harteilla on yhä enemmän vastuuta. Ajatus siitä, että kaikki on itsestä kiinni luo valtavasti paineita. Jos tarvitaan yhteisön tukea, jokin on hätänä.
Yksin pärjäämisen ajatellaan kertovan siitä, että asiat ympärillä ovat hyvin. Mutta yksin pärjäämisen kulttuuri paitsi luo väistämättä itsekeskeisyyttä ehkä jopa narsismiin asti, se myös voidaan liittää uupuviin ihmisiin ja mielenterveyskriisiin. Apua ei ehkä osata pyytää, koska pitää pärjätä itse. Toisaalta apua ei aina myöskään saada, koska on oletus, että pärjätään itse.
Ei Hallaman mukaankaan yhteisöllisyys kuitenkaan ole kadonnut, se näkyy esimerkiksi sosiaalisen median yhteisöissä. Mutta tosiasia tässä yksilöä korostavassa kulttuurissamme on se, ettei kukaan pärjää aina yksin. Eikä edes tarvitse pärjätä. Ei edes Alajärvellä.
Siksi on luotu järjestelmiä, joista saa apua. Siksi on ihmisiä ihan vaan toisia varten. Siksi tarvitaan hyviä päätöksiä kuntatasolla ja laajemmin. Ettei yksin pärjääminen olisi ihmisen ainoa selviytymiskeino.
Helena Kallio, kuntavaaliehdokas, Keskusta/sit.