Eläinfilosofi Elisa Aaltola totesi keväällä (HS 25.3.), ettei eksoottisen lemmikin pitäminen ole eettistä eikä oikein eläintä kohtaan.
Perusteluksi hän esitti sen, että nämä eläimet ovat perimältään villejä ja kärsivät niille vankeudessa luoduissa, liian pienissä oloissa.
Eksoottisiin eläimiin Aaltola lukee häkkilinnut, matelijat, selkärangattomat ja kalat sekä lyhyen kesyyntymishistoriansa vuoksi myös kanit ja jyrsijät.
Hän vertaa näitä eläimiä koiraan ja kissaan, joita on jalostettu jo yli 10 000 vuoden ajan ihmisen seuraan sopeutuvaksi.
Tähän liittyen herää kuitenkin kysymys siitä, tekeekö pitkä kesytyshistoria koirien ja kissojen pitämisestä automaattisesti eettistä. Eikö juuri se, että ihminen on jalostanut näistä eläimistä itsestään riippuvaisia ja omiin tarkoituksiinsa soveltuvia ole itsekkyyden ja epäeettisyyden huippu?
Voiko koiran tai kissan parhaan mahdollisen elinympäristön todella ajatella olevan ihmisen koti? Aivan yhtä lailla ahtaassa kerrostaloasunnossa päivittäin monen tunnin ajan yksin oleva koira voi masentua tai ainakin turhautua.
Ehkä jopa enemmän kuin matelija, joka ei kaipaa ihmisen seuraa. Ja vaikka terraario onkin aina luonnonoloja pienempi, ainakin olosuhteet siellä ovat samanlaiset kuin luonnossa.
Aihe on vaikea ja tunteita herättävä, sillä lemmikit ovat monelle hyvin tärkeitä. Ei helppoa ajatella, että vaikka hoito olisi parasta mahdollista, ehkä oma lemmikki silti kärsii tai että sen elämä olisi parempaa luonnossa.
Asuminen suurten kaupunkien ulkopuolella tuo tähän pohdintaan vielä uuden eriarvoisuuden ulottuvuuden. Koska maaseudulla eksoottisia eläimiä on vähän, ei niiden hoitoa välttämättä tunneta kunnallisessa eläinlääkärissä. Jos oma lemmikki sairastuu, minne sen voi viedä hoitoon?
Eksoottisten eläinten täydellinen kieltäminen ei ole ainakaan vielä ajankohtaista. Tällä hetkellä lieneekin tärkeintä keskittyä siihen, että kaikki lemmikit saisivat elää parasta mahdollista elämää.