Kävin ostamassa hengityssuojaimia, kun olivat tarjouksessa.
Autoon tullessani silmiini osui pihassa ollut henkilö, joka puhui puhelimeen. Eihän se toki harvinaista ole, kaikillahan nykyään on kännykkä ja siihen puhutaan kävellessä ja muutenkin vähän joka paikassa.
Mutta tässä kyseisessä tapauksessa huomioni kiinnittyi siihen, kun soittajan käsi heilui sinne ja tänne.
Ilmeisesti hän neuvoi jollekin joko tietä tai sitten opasti jotain työtapahtumaa, miten se pitää tehdä. Kovasti kädellä näytti, miten pitäisi tehdä, vaikkei tuo puhelimen toisessa päässä oleva varmaankaan käsimerkkejä nähnyt.
Siinä mietin, että taitaa olla ihmisen alitajunnassa jokin juttu, että käsimerkein asiaa esittää, että se paremmin uppoaisi.
Siinä samassa tuli mieleeni Kelti Erkin sanonta, kun hänelle joku jotain asiaa selitti: Elä selitä, kätes väsyy.
Nimiä hakkaamassa
1960-luvulla olin hakkaamassa isän tekemiin postilaatikoihin niiden asiakkaiden nimiä, jotka olivat meiltä laatikon ostaneet.
Nimi meistettiin kirjainmeistillä pieneen kuparilaattaan. Kupari oli pehmeä materiaali, johon meisti helposti upposi ja kirjaimista sai hyvin selvää.
Otin laatan ja laitoin se alasimen päälle, sitten otin A-meistin ja laitoin sen laattaa vasten, nostin vasaran ylös ja hutkaisin. Siinä samassa, kun vasara lähti alas, muistin, etten ollut varmistanut, että meisti on oikein päin kädessäni.
Ei vasaraa enää kerinnyt pysäyttämään, vaan se osui suoraan meistin päähän.
Näin A-kirjain ei tullut kuparilaattaan. Tai tuli se, mutta A:n sakarat olivat nurinpäin.
Kovasti harmitti, kun olin noin tyhmä ollut, etten tarkistanut meistiä ennen lyöntiä. Olihan se paha juttu, kun noita kuparilaattoja ei kovin monta ollut, eikä ne kovin halpojakaan olleet.
Se kyllä oli hyvä juttu, ettei isä ollut paikalla näkemässä töppäilyäni.
Isä oli Pyhävuoren palovartiotornin peltikattoa tekemässä ja paikalleen asentamassa. Kattourakan oli tehnyt toinen peltiseppä, muttei hän uskaltanutkaan mennä katolle vaan teki sitten urakan isän kanssa.
Isä ei korkeita paikkoja pelännyt.
Olihan se kyllä aika uskaliasta viedä pellit näkötornin katolle ulkokautta kämpien ja naulata siellä pellit kiinni.
Eikä silloin ollut mitään turvavarusteita eikä nostureita apuna.
Eihän isä olisi minulle vihainen ollut, vaikka vähän töppäsinkin. Hän olisi vain sanonut, että laattaa voisi vielä käyttää jäähdytinkorjauksessa.
Mutta minua kismitti, kun olisin halunnut onnistua työssäni ja olla esimerkillinen sekä pätevä.
Kyllä minä sitten olinkin tarkka enkä enää töpeksinyt ja sain kaikki 20 nimeä meistettyä.
Tokihan siinä meni aika kauan, mutta sain työni tehtyä.
Pääsimme viemään postilaatikoita asiakkaille ja saisimme taas rahaa ruokaan ja laskuihin.
Jarmo Raivio