Olipa kerran kylässä koulu
ja koulussa sata lasta.
Elettiin aikoja entisiä,
ei mitään tietoa ongelmasta.
Vuosikymmenet koulu vankasti seisoi
ja aakkoset numerot opetti.
Ei tiedetty koneista, vempaimista,
oli paras tukikohta oma pulpetti.
Vaan väheni pulpetit lasten myötä,
elintasokilpailuun vanhemmat siirtyi.
Ei tehty enää kotitalon eteen työtä,
vaan maailman ihmeet silmiin piirtyi.
Alkoi ilmestyä outoja ongelmia.
Kehityksen ratas oli alkanut yhä nopeammin pyöriä.
Ei kiinnostanut lapsia kovin metsässä, pihoilla hyöriä,
vaan innostuttiin elektroniikan ja digitaalisuuden ihmemahtiin.
Ja hankkia mukuloille piti mustankiiltavät härvelit kaikki
johon ei aina kukkarosta löytynyt apua,
vaan hätiin takasi luottoa jokin verkkopankki.
Koulutkin täyttyivät koneista noista,
oppimistulokset lopahtivat kuin kalat saastuneista joista.
Nyt tuo pieni kyläkoulu pystyynkö kuoli?
Unohtanutko oli köyhät puitteet väki nuori?
On kehityksen kulussa kuitenkin aina jokin uusi puoli,
kun yllättäen kapusi sisään eräskin pappa ja muori!
Oli koulu näet muuttunut vanhainkodiksi
ja kylälle tuli jonkinlaista eloa edes toviksi.
Mut kustannuslaskelmat pian jo sanelivat niin,
että tuo pieni hoivakoti muutti sekin kaupunkiin.
Aavetalona seisoo nyt rakennus tuo.
Mut sentään joskus parvi naakkoja lentää savupiipun luo!
Jo naukuvat naakat ja mekkaloivat
kuin ennen välitunnille kun kellot soivat.
Ja lapsiparvi ulos leikkiin pyrähti
- mitä luotamme poistui,
kun kaikki tuo lähti?
Vuokko Laitinen
Alajärvi, Kortekylä