Sosiaalinen media on erottamaton osa nykypäivän lehtityötä. Se on meille lehti-ihmisille ohittamaton väylä jakaa uutisia heidänkin tietoonsa, jotka eivät välttämättä vielä lehteämme tilaa. Sinnikäs uskomus on se, että kun riittävän usein johonkin meidän uutiseemme törmää, alkaa lopulta lehtitilauskin kiinnostaa.
Mitä kiinnostavampi uutinen, sitä useammin siihen törmääminen vaikkapa Facebookissa harmittaa: ”Äh, maksumuuri. En näe lukea. Miksi täällä on tällaista, mitä en saa lukea? Miksi tällaista jaetaan tänne? Voisiko joku referoida? Ota kuvakaappaus!” Tällaista on silloin palaute.
Aina, kun näin käy, voi uutisen tekijä taputtaa itseään olalle. On onnistuttu kirjoittamaan juuri siitä, mistä on pitänytkin. Tehty uutinen aiheesta, joka halutaan lukea. On hyvä, että harmittaa. Silloin maksavat lukijat saavat jotain, mikä heille kuuluukin. Ilmaisia lounaita ei tunnetusti ole. Eikä niitä ole mediamaailmassakaan, ei sitä sovi unohtaa. Ilmaiseksi leviävillä uutisilla haetaan klikkejä, joilla saadaan mainostuloja. Tai no, esimerkiksi Yle ei kyllä mainostuloja saa, mutta ei niitäkään sisältöjä ilmaiseksi tehdä.
Kauan eläköön neljäs valtiomahti. Montaa sataa kilometriä itään ei tarvitse matkustaa, kun jo näkee, kuinka käy, kun media näivetetään.
Huvikseni laskin, että harmituksesta pääsee aika kepeästi eroon. Vuoden tilauksen tehnyt Järviseudun digitilaaja saa lukea aivan kaikki verkkosisällöt 15 sentillä per päivä. Hintaan kuuluu vielä viikoittainen näköislehti ja lehtiarkisto vuodesta 2012 lähtien. Pidän halpana, vaikka olen jäävi sanomaan.