Aloitan muistokirjoituksen Sirpan ja minun tehtävääni kuuluvasta taidekasvatuksen merkityksestä. Näitä asioita usein pohdimme ja suunnittelimme. Alle kouluikäisille taidekasvatuksella on suuri merkitys. Asiaansa vihkiytyneen taiteilijan opettamat perusteet. Samoja perusasioita kuuluu vahvistaa jokaisella vuosiluokalla kaiken ikäisille. Erityisryhmille sopii samat perusasiat. On kyse asioiden aluista. Niihin on voitava palata aina uudelleen. Monipuolinen tieto elämästä, joka ohjaa lasta omien taipumusten ja lahjojen löytämiseen ja hyvien harrastusten kautta kasvamaan kestäväksi. Elämä, missä voi kokea mielenkiintoa, haasteita, kauneutta, taitojen lisääntymistä, turvallisuutta ja rakkautta.
Kuten talon rakentamisessa tärkeintä on perusta. Siinä ei saisi tapahtua virheitä. Ja erityisen tärkeää on paikka mihin talo tehdään. Sopiva ilmansuunta, valo, ja korkeus ja katot tyylillisesti pihapiiriin sopivat. Näin on perinne ja tämä on kaunista katsottavaa vuosisadasta toiseen.
Kestävään kehitykseen kuuluu aina jo elämässä testatut ja luontoa kunnioittavat asiat. Kaikki hiljainen tieto ja kyky nähdä mitä mistäkin seuraa.
Muutin Soiniin maataloon suoraan Jyväskylän yliopistosta kesäkuussa 1980. Sirpalle oli kerrottu jo, että nyt saat hengenheimolaisen. Eikä mennyt kuin viikkoja, kun Sirpa kutsui minut kauniiseen modernisti sisutettuun valoisaan kotiinsa kunnan rivitalohuoneistossa. Taulut seinillä, taide-esineet, kirjapinot ja sisustuslehdet kiinnittivät heti huomioni. Miehensä Ilmari Lassila oli Soinin ensimmäinen, ja myös pitkäaikainen kunnanjohtaja. Siinä me tutustuimme. Puhuimme kauniisti katetun juusto,- oliivi-, pieni purtava kahvipöydässä kirjallisuudesta, kirjoituksista, kuvista ja omasta sijoittumisestamme Soiniin ja taidekehykseen.
Jos ihminen lukee kirjallisuutta, seuraa aikansa ilmiöitä kirjoituksista, kulkee taidenäyttelyissä, elokuvissa, konserteissa ja muissa kulttuuri paikoissa, niin nopeasti pääsee keskusteluun käsiksi ja yhteinen kieli syntyy siten itsestään arvoista ja arvostuksista. Pelkkä lukeminen riittää siihen!
Sirpa ja kulttuuri- lautakunta
Sirpa oli tanssitaiteilija. Hän oli kuitenkin varmistellut leipäpuuta ja opiskellut liikunnan opettajaksi. Työtä joksikin aikaa oli tarjonnut Alajärven ja Soinin koulut. Nyt hän oli työtön ja suunnitteli alaan liittyvää lisäkoulutusta. Vuodet vierivät. Vaikutimme Soinin kunnan kulttuurilautakunnassa. Kunta oli elinvoimainen. Oli nousevia teollisuusyrittäjiä. Työtä tarjoutui niistä useille. Työtä tekevät perheet asuivat Soinissa, mikä vaikutti myös harrastusten ja kulttuuritapahtumien monipuoliseen kehittämiseen, tarjontaan ja yleiseen henkiseen vireyteen. Oli useita kauppoja ja kaikki kyläkoulut olivat vielä toiminnassa.
Seinäjoella Kätkän perheeseen syntynyt Sirpa oli myös kuvataiteista ja elokuvista perillä. Hän kertoi sen johtuneen valveutuneesta ja alalleen paneutuneesta lukion kuvataiteen (tuolloin nimike oli kuvaamataito) opettajasta. Kulttuurilautakunnan kokouksissa Sirpa osasi esitellä hillitysti ja perustellusti monia kehittäviä ideoita. Niitä oli helppo kannattaa, vaikka tietysti kunnanjohtajan vaimolla oli meriittiäkin. Lautakunnassa meitä oli viisi jäsentä. Edustimme kukin ominta aluettamme. Puheenjohtaja, yläasteen rehtori Terho Hietaniemi hallitsi lehtimiehen tehtävän ja tervehdyspuheet tapahtumissa ja vierailuissa. Hän oli myös kuvataiteen harrastaja. Laasalan koulun pitkäaikainen opettaja Pentti Mäki-Hallila kirjoitti runoja ja artikkeleita ahkerasti Soinin Jouluun ja edusti alakoululaisia. Lähetyssihteeri Laura Löytömäellä oli pitkä tietous perinteestä, maaseudun kurssitoiminnasta, lähetystyöstä ja myös hän avusti eri lehtiä hyvillä artikkeleillaan. Nämä kaikki kolme ovat edesmenneitä. Rauha heidän muistolleen. Myöhemmin kirjastonhoitaja Helena Liimataisesta tuli lautakunnan puheenjohtaja. Laura Löytömäen jäätyä pois saimme käsityön mestarin ja Soinin kansallispuvun valmistajan ja sitä kansalaisopistossa opettavan Hillervo Åkermanin. Ja kunnan kulttuurisihteerinä toiminut Pirkko Simo oli tuolloin vahva voima pienessä kulttuurilautakunnassa. Siihen saakka minä olin toiminut luottamusmiespohjaisena kulttuurisihteerinä muutaman vuoden. Sirpan kanssa me yhdessä riipuimme kynsin ja hampain kiinni tässä ajassa, ajan taideilmiöissä ja ideoinnissa.
Soini-viikko, musiikkileiri, konsertit, taidehankintamääräraha ja Vaasan läänin Taidetoimikunnan kulttuuripalkinto
Noina vuosina tehtiin talkoita kulttuurin eteen. Itsenäisyyspäiväjuhla oli suuri, jonne vuorotellen eri sivukylät kouluineen järjestivät ohjelman ja juhlapuhujan. Musiikkileiristä kesällä 1982 muistan kuoronjohtaja Iiris Sundberg-Räisäsen sanat minulle, kun maaliskuussa syntyneen Miinan kanssa saavuin leirille viikon viitenä päivänä järjestelyineen, muista: ”Sinulla ei ole varaa pitää välivuosia taidekasvatuksesta! Sinä selviät lapsen kanssa, vaikka useammankin, kun ymmärrät asian tärkeyden!”
Kesän kohokohtia oli saada taiteilijoita kuntaan. Lautakunnan yhteinen asia oli se, että jotain soinilaista näyttelyä jokaiseen Soini-viikkoon ja jotain muualta. Soinin nimipäivän tuntumassa viikon ohjelma tavoitti myös koululaiset. Olimme saaneet taiteenhankintamäärärahan vuotuiseksi budjettiin. Vierailevat näyttelyt olivat samalla sellaisia, joilta pyrimme hankkimaan yhden teoksen muistoksi julkisiin tiloihin. Kunnan muistamiset eri yhteyksiin suunnittelimme huolella. Myös taiteilijoiden kestitsemiset näyttelyä tehdessään tai konserttien yhteydessä sai kiitoksen. Soini muistettiin ystävällisenä ja vieraanvaraisena pikku kuntana.
Kunta pokkasi noina aikoina Vaasan läänin taidetoimikunnan kulttuuripalkinnon esimerkistään hankkia pieneen kuntaan taidetta ammattitaiteilijoilta. Ja kyllä hienon kirjaston saaminen oli suuri osa kulttuurielämää. Se mahdollisti näyttelyitä ja konsertteja. Kirjasto on sitä vieläkin.
Taideleiri liike-kuva ja Soini-talo
Kulttuuritarjonta jatkui vilkkaana kulttuurisihteeri Pirkko Simon ohjaksissa 1990-luvulla. Tuolloin järjestyi meillä Iiroon tuvassa ja ympäristössä ensimmäinen lasten ja nuorten kuvataideleiri. Sirpan kanssa ohjasimme yhdessä poikkitaiteellisen liike-kuva -leirin. Sirpan huolella valitsemat musiikit pakottivat oppilaan kuuntelemaan. Farandole: Ketjutanssi 1300-l Provencen maakunnasta (duuri) ja rinnalle Surumarssi, Kabalevski orkesterisarjasta ”Ilveilijät” (molli.) Musiikin rytmi, sävy ja dynamiikka kokeiltiin ensin liikkuen; elämys purettiin kuvioksi, väreiksi ja kuvaksi vesiväreillä. Syntyi maalaukset duuri-molli. Tai liekkejä, flame. Musiikki: Esa Pethman: Flame. kapularytmistä huivitanssi ja siitä hiili ja väriliidut. Pitkät ja lyhyet viivoina liituvärillä suurelle paperille tuvan lattialla kontallaan. En koskaan unohda tuota leiriä 1990. Sirpa huolehti myös loppuraportista, palautteesta ja näyttelystä. Miehensä Ilmari Lassila valokuvasi näyttelyt.
Yhteinen ponnistus kunnan työntekijöiden, opettajien ja kaiken kulttuuriväen kanssa oli Soini-talon valmistuminen taide- ja kulttuuritilaksi. Kunnan rakennusinsinööri Päivi Finni teki opinnäytetyönään tilan suunnittelun ja haki tarvittavat avustukset. Talkootunnit täyttyivät meistä kaikista. Soini-seura oli tässä aktiivisin.
Sirpa
Täydennettyään opintojaan lasten tanssiohjauksella Sirpa sai paikan Seinäjoella Etelä-Pohjanmaan musiikkiopiston muskarissa. Myös musiikkiliikunta oli lähellä hänen sydäntään. Siinä suurin innoittaja oli Sibelius-Akatemian musiikin lehtori Inkeri Simola-Isaksson pitämillään kursseilla. Lapulaissyntyinen kunnanjohtajamme Ilmari Lassila muutti myös Seinäjoelle eläkepäivinään. Kulttuurilautakunnasta tuli osa vapaa-ajan lautakuntaa. Pirkko Simo muutti Soinista. Sirpan ja minun välillä sadat taidepostikortit ja muistamiset kulkivat postissa ja tapaamisissamme alusta loppuun. Se riitti, sillä yhteiset vuodet 1980-luvulla olivat elämän parasta aikaa. Siitä ei ideoita ja henkeä puuttunut.
Kannustuksen merkitys
En sellaista valokuvaa ollut kuvannut, josta Sirpa ei olisi löytänyt hyvää ja kannustavaa sanottavaa. -Olet arkiestetiikan näkijä ja tallentaja. Kuinka voit tarttua hetkiin noin luontevasti? hän sanoi.
Ihmettelin kuinka hän kannusti aina. Elin mielestäni maalaisnaisen arkea monien töitten, keskeneräisyyden, opintojen ja lasten kanssa. Tallensin sitä elämää valokuvaamalla ja kirjallisilla muistiinpanoilla itselle arvokkaana mutta numeroa siitä tekemättä. Kauemmaksi en voinut mennä pihapiiristä kuin mihin lasten huuto kuului: äiti, missä olet?
Pikku hiljaa aloin uskoa, että elämäni tässä yli 200-vuotta vanhassa hirsitalossa, samassa maisemassa kaikissa vuoden ajoissa, kaikkiin ilmansuuntiin ikkunat, aamuauringossa navettapolulla, lasten taidekasvattajana saa varmaan merkityksensä tehtävä, johon tunsin kutsumusta. Intohimo kokopäiväiseen taiteen luomiseen tuhansien valokuvien ja satojen muistiinpanojen keskellä avautuu vielä, jos terveyttä on. Niin uskon ja luotan.
Syksyllä 2018 menin Sirpaa tervehtimään hoivakotiin. Vein Sköna Hem -sisustuslehden, jonka hän oli minulle neuvonut ja lehti tulee vieläkin Soinin kirjastoon. Sirpa ei siitä mitenkään syttynyt. Sitten näytin pienellä eleellä hänen kauniista tanssiolemuksestaan. Samantien Sirpa korjasi ryhdin, käsi ojentui yläviistoon kauniisti ja asento oli modernin tanssin kutsu keskellä päiväsalin lattiaa.
2019 syyskuussa Sirpan-päivää ja Sirpan syntymäpäivää en kortilla muistanut. Saimme kutsun Törnävän siunauskappeliin ja vanhalle hautausmaalle.
Kaikki, kaksi siskoasi ja rumpaliveljesi Ippe Kätkä, tyttärenne Marika perheineen ja Mikko-poika perheineen sekä muut sukulaiset ja ystävät elämän varrelta olivat puolisosi Ilmarin kutsumana paikalla.
Kuljimme sumuisessa säässä kappeliin. Haudalle kulkiessamme tuuli pyyhkäisi pilvet, ja syyslehdet lentelivät värikkäinä polullemme ja nurmelle. Vanhojen kuusten lävitse siivilöityi aurinko ja pieni kirkas risti piirtyi sinne viestinä, että risti on elämän merkki.
Sirpa, en tiedä, miten minun olisi käynyt Soinissa ilman sinua. Kiitos Sirpa!
Perhe lahjoitti viime syksynä arkkitehti Anssi Lassilan suunnittelemaan kylätalo Puuhiin Sirpan muistolle Artekin penkin.
TEKSTI: LEENA VALKEUS, SOINI
