Suomalaiseen vuodenkiertoon kuuluu useita juhlia. Juhlat rytmittävät mukavasti arkista aherrusta. Usein juhlat tuovat myös perheitä, sukulaisia, ystäviä yhteen.
Lapsille monet juhlat ovat tilaisuus ilahduttaa muita. Itse tehty kortti tai askartelu on aarre, joka annetaan sille kuuluvalla hartaudella. Puhumattakaan lahjasta, jonka on voinut itse valita ja ostaa niillä muutamalla eurolla, jotka on onnistunut säästämään.
Aikoinaan poikamme kuusivuotiaana oli ihan itse ostanut minulle äitienpäivälahjan. Hän esitteli sitä keittiössä isälleen, joka yhä uudestaan yritti pidätellä naurua ja kehui, että tuollaista äidillä ei varmasti vielä ole.
Eikä ollutkaan: sain muoviset silmälasit, joihin oli kiinnitetty tekoviikset.
Sunnuntaina on isäinpäivä. Moni isä tai isoisä saa tuolloin niitä itse tehtyjä aarteita tai ihan itse ostettuja lahjoja.
Mutta kuten aina, on myös isiä, joiden päivää kukaan ei juhli. Ja on niitä lapsia, joiden isää ei kiinnosta lasten aarteet.
On isiä, jotka valitsevat aina jonkun muun kuin lapsensa. Ja on lapsia, joiden isä on kuollut.
On isiä, joiden syli riittää lapsen kavereillekin. On paljon hyviä isiä ja monta isyytensä hukannutta isää, jota lapsi odottaa koko elämänsä ajan.
Isän merkitys on valtava, olipa isä millainen tahansa.
Tuo samainen poika nelivuotiaana pohti isoja asioita. ”Jos te eroaisitte, en kyllä tietäisi, kumman luona asuisin. Kun sinä, äiti, olet niin ihana ja iskä osaa lennättää leijaa.”
Vaikeahan tuosta olisi valita!
Hyvää isäinpäivää, isät!