Viime sodan aikana eräs suomalainen sotilas lähti yksin hiihtämään metsään. Hiihtäessään hän tuli alueelle, missä oli joskus ollut asutusta. Yhtäkkiä maa katosi hänen suksiensa alta ja hän putosi syvään kaivoon. Kaivo oli niin syvä, ettei hänellä ollut, yrityksistä huolimatta, mitään mahdollisuutta yksin pelastua.
Kukaan ei liikkunut tuolla autiolla alueella ja lunta satoi sankasti. Jäljet peittyivät ja kaivon suuaukko pieneni. Mies tiesi, että hän kuolee, ellei auttajaa pian tule. Hädässään hän alkoi rukoilla, että Jumala tekisi ihmeen ja pelastaisi hänet tuosta syvästä kaivosta.
Komppanian miehet olivat etsineet eksynyttä sotilastoveriaan, mutta tuloksetta. Yöllä komppanian päällikkö näki unen, että mies oli kaivossa, mutta ajatteli että, unet ovat unia.
Seuraavana yönä hän näki saman unen. Tämän jälkeen hän antoi miehilleen käskyn, että vielä lähdettäisiin etsimään kadonnutta. Niinpä eräs sotilaista näki lumessa pienen aukon ja huusi sinne.
Sieltä kadonnut löytyikin ja hänet pelastettiin viime hetkellä. Tapahtui ihme. Jumala kuuli rukoukset ja pelasti miehen.
Kertomus laittaa meidät ajattelemaan omaa elämäämme. Kyselemme, mitä ”latua” minä olen hiihtämässä ja mihinkä minun matkani päättyy?
On suurta tietää, että Jeesus on avannut meille tien, joka johtaa taivaaseen. Jumalan armo ja rakkaus vetää meitä parannukseen. Raamattu sanoo Jumalasta: ”Kadonneet minä tahdon etsiä, eksyneet tuoda takaisin, haavoittuneet sitoa ja heikkoja vahvistaa.” (Hes. 3:16)
On sellainen sanonta, että kaikki tiet vievät Roomaan.
Mutta taivaaseen on vain yksi tie. Jeesus itse sanoi: ”Minä olen tie ja totuus ja elämä; ei kukaan tule Isän tykö muutoin kuin minun kauttani.”(Joh.14:6)