Mummolassa oli oranssi muovikorvo. Se oli reilusti isompi kuin ämpäri ja vähän pienempi kuin amme, ja se palveli ahkerasti monta vuosikymmentä.
Korvossa tehtiin kotikaljaa, josta se kaadettiin isoihin maitotonkkiin vietäväksi kylän juhliin. Syksyisin korvo oli kylmällä vintillä täynnä talvea varten säilöttäviä puolukoita. Joulun herkku oli lipeäkala, ja korvossa kapakalat saivat liota pehmeiksi lipeässä ja koivuntuhkassa.
Käytettiinpä korvoa pitkin vuotta myös kylpemiseen: saunapäivinä korvoon mahtui hyvin kyyhöttämään pari pientä tyytyväistä lapsenlasta.
Kun minä ja armas mieheni tapasimme, piti päättää mitä tarve-esineitä valittiin yhteiseen kotiin kahden aikuisen omista asunnoista. Neuvottelimme muun muassa ämpäreistä, joita oli yhteensä aika monta. Minusta niitä tarvittiin varmuuden vuoksi eri käyttötarkoituksiin, ja sitten oli vielä kiva valita niistä tietyn värisiä fiiliksen mukaan.
Mies ihmetteli, että eikö muutama riitä? Sittemmin ämpäreiden määrä on muuttunut romanttisesta käytännöllisemmäksi.
Ylikulutuspäivä on etappi vuodessa, jossa ihminen on käyttänyt uusiutuvia luonnonvaroja yli maapallon vuotuisen laskennallisen kapasiteetin, eli vaikkapa tuottanut muoviämpäreitä yli öljyvarojen.
Maailman ylikulutuspäivä on WWF:n verkkosivujen mukaan pysytellyt viime vuodet heinä-elokuussa. Tänä vuonna se on 2. elokuuta. Suomalaiset kellottivat oman kansallisen ylikulutuspäivänsä maaliskuun viimeiselle päivälle.
Ymmärrän hyvin kulutustavaroiden, kuten ämpäreiden, tarpeen. Nehän ovat monikäyttöisiä vekottimia, eikä varmasti enää tarvitse käyttää samaa korvoa kaikkeen mahdolliseen, niin kuin mummon aikana tehtiin.
Mutta samalla mietin, että olisiko kohtuullisuus jossain mummon oranssin korvon ja minun ämpäripinojeni välissä? Josko vähän vähemmällä pärjättäisiin, tulevien sukupolvienkin hyväksi?
Anu Pihlaja