Minulta kysyttiin, olenko tullut vanhuudenhöperöksi, kun näitä juttuja kirjoittelen. Olen miettinyt asiaa. Jutut, joita kirjoitan, nousevat mieleeni ja minulla on jonkinlainen tarve jakaa niitä muille. Ja kai niillä on jokin tarkoitus joillekin?
Olen sitä mieltä, että jokaisella asialla ja tapahtumalla on jokin tarkoitus, mikään ei ole sattumaa.
Tämä tarina, jonka nyt kirjoitan, ei ole kevyttä luettavaa, joten kannattaa jättää tämä juttu lukematta.
Tuo kuva on 1-vuotiskuva minusta ja kaksosveljestäni Ristosta. Tämä juttu ei ole minulla muistissani, vaan olen kuullut sen vanhemmiltani.
Risto oli vilkas ja kerkesi joka paikkaan. Minä olin rauhallisempi ja heikompi kuin Risto, joka aina voitti painiottelumme.
1,5-vuotiaina eräänä toukokuisena päivänä olimme Riston kanssa menneet isän verstaalle ja siellä touhunneet. Risto oli nähnyt pienen kauniin pullon, ottanut sen käteensä ja saanut kääpäkorkin auki ja juonut tuosta pullosta.
Vain silmänräpäys ja siihen päättyi pienen ihmisen elämän alku. Tuon kauniin pullon sisällä oli suolahappoa.
Olen miettinyt, mikä oli tämän tarkoitus? Miksi näin kävi? Miksi minä en ollut Riston tilalla? Miksi minulle suotiin elämä?
Kaikella on tarkoitus, ihminen ei voi aina käsittää. Olen ajatellut, että jos Risto olisi saanut elää, oliko näköpiirissä, että hänen elämässään olisi jossain vaiheessa tullut niin paljon surua, että hänet otettiin pois, ettei tarvitsisi kärsiä.
Mikä tietää? Ihminen ei ymmärrä. Kiitos, että jaksoit lukea, ja anteeksi, että tämä muuttui niin surulliseksi.
Jarmo Raivio
Teksti jatkaa juttusarjaa, jossa alajärveläinen Jarmo Raivio
(s. 1952) muistelee menneitä.