Kotikylääni Paalijärvelle rakennettiin muutama vuosi sitten patikkareitti, lähes talkootyönä, itsekin olin hengessä mukana.
Se on maastoltaan vaihteleva, pelto ja nevamaisemista noustaan entisen Hyppyrimäen maastoon ja jos pää kestää niin siitä vain näkötorniin. Täältä maisemat ovat huikean kauniit, Paalijärvi siintää kauniina, kylä sen ympärillä elää seesteistä elämäänsä.
Nytpä kerron muistihippuja tämän patikkareitin varrelta.
Asuin viisi vuotta Hoiskossa, siksi lähtö oli sieltä. Hoisko oli 60-luvulla vilkas kylä, oli suuri saha, oma kahvila ja neljä kauppaa, huoltoasema ja vilkas valtatie.
Kengänpaulat kireälle, askel Rintalan Urpon tekemälle reitille. Pian tulimme peltoaukealle, jossa oli ennen niin sanottu yhteislaidun. Sinne saivat tuoda lehmänsä laiduntamaan perheet, joilla ei ollut omaa maata riittävästi. Yhteiskunta auttoi hienosti vähäosaisia, yhdestäkin lehmästä oli suuri apu silloiseen ruokatalouteen.
Askel tapasi Urpon rakentamat pitkospuut, jotka johtivat vienosti tuoksuvan nevan yli. Tultiin Paalijärven reitille, josta käännyttiin kohti hyppyrimäkeä. Ohitettiin Rannin talo niin läheltä, että puikahti mieleeni, tappaus. Rannin Eeli oli tullut Osuuskassaan räknäämään meijeritiliä, pankissa istui miehiä kuten tavallista. Eelillä oli silloin lehmät kovassa lypsyssä, pirruuttaan hän pyysi pankkivirkailijaa sanomaan tilin ääneen, ei muka itse nähnyt.
– Laitappa tili sinne entisten joukkoon, tuumas Eeli, pyyhkäs viiksiään, ei puhunut muille mitään lähtiessään pihalle.
Vaivihkaa saavuttiin Herralan hiekkakuoppien luo, 50–60-luvulla rakennettiin taloja ja navetoita kovaan tahtiin. Näiltä kuopilta ajettiin hiekkaa rakennustyömaille. Harjun Sulon Gaz- kuorma-auto toimi silloin muulina, 3–4 neliömetrin lava täyttyi nopeasti, kun Herralan veljekset lapioivat kuormia, kaksi lapiolastia oli koko ajan ilmassa, kaikissa töissä oli kilpailumeininki. Sulo kormuutti Gazia kuopasta, taas paukahti vetoakseli poikki – kuormaa se ei saa mihinkään, mutta” valjaat” se saa rikki, tuskaili Sulo.
Näin työläästä paikasta oli lähettävä, polku vei läheltä Kirkkokiveä, nimi tuli siitä, kun sieltä näkyi kirkko. Pikkupoikina sinne tehtiin lähes päivän kestäviä sunnuntairetkiä eväitten kanssa. Kiinnostavaksi paikan teki iso kirkkokivi, jonka alta pääsi juuri ja juuri ryömimään, pelättiin milloinka kivi putoaa ja joku jää loukkuun. Ei jäänyt, mutta mukavat muistot jäi.
Nämä maastot olivat varmoja puolukkapaikkoja. Meillä oli tapana sisarusten kanssa käydä puolukassa yhdessä, niistä tuli mukavia yhteisiä hetkiä. Kotona äiti oli keittänyt kahvit ja paistanut lättyjä, oli niin hyvä olo, jonka vieläkin tunnistan.
Saatiin vainu perinneruuasta, näkötornin nuotiolta leijaili käristeen kutsuva tuoksu, onkohan siellä ilmainen makkaratarjoilu, nyt on mentävä ja äkkiä.
Näissä maastoissa oli 50–60-luvulla Alajärven ja ehkä koko maakunnan suurin talviurheilukeskus. Herralan Valde, kova urheilumies, oli hankkeen isä. Hän lahjoitti suuren määrän tukkeja mäen rakennuspuiksi, joita tarvittiin paljon, olihan mäki aika iso: siitä hypättiin lähes 40 metrisiä leiskauksia. Selkeästi kuulen, Viskarin Eskon kuuluttavan 30 kilometrin hiihdon väliaikoja:
– Herralan Matti on vain 36 sekuntia Hakulista jäljessä, Huhtalan Väinö, Laurilan Kalevi ja Lähteenmaan Sauli Kuortaneelta olivat seuraavina.
Tässä vaiheessa Herralan Valde aprikoi:
– Kun kestäs Matin sauvat, sen työnnöt ovat kuin hevosenpotkuja.
Maalin tultaessa olivat olympiahiihtäjät kuitenkin ottaneet kärkipaikat. Myös mäkikilpailuihin osallistuivat maailman kärkimiehet, Antti Hyvärinen, Eino Kirjonen ja monta muuta kovaa nimeä oli kisassa mukana. Paalijärven oma mäkimies Koiviston Mauri pärjäsi huippujen kanssa hyvin.
Kilpailut olivat kaksipäiväiset ja siksi nämä kuuluisat kilpailijat yöpyivät kylän taloissa. Minunkin mummulassa Matilassa oli tupa täynnä kyläläisiä, saatiinhan nähdä elävänä maailman huippuhiihtäjiä. Muistaakseni Hakulinen yöpyi Herralassa, jossa kilpakumppani Matti hieroi Hakulisen lähes konttauskuntoon.
Hyppyrimäen rakentaminen oli pikkupojille jännää aikaa, varsinkin alamäen rakentaminen, jota syvennettiin räjäyttämällä kalliota. Herralan Heikki oli porari, jonka käytössä oli bensalla käyvä kalliopora, se ei paljon viihtynyt työmaalla, vaan oli enemmän korjattavana Matilan Viljon pajalla. Siellä oli ”insinöörien” kerho, jotka räpläsivät konetta yömyöhään asti. Antin Sauli tiesi heti, että vika on mangneetossa, Saulilla ei ollut hajuakaan mikä se oli.
Löysimme kallioon hakatut vuosiluvut 41 ja 42 sekä nimimerkkejä, joita kukaan ei tunnistanut, tuolloin elettiin sota-aikoja.
Lähdimme laskeutumaan tuttua polkua, joka johtaa Puskalan mäelle. Pysähdyin suuren muurahaispesän luona, minusta se on ollut siinä, jo vuoskymmenet, montakohan sukupolvea siinä on elämäntyönsä tehnyt. Tämä vahvistaa sen, että maaseudulla on vielä vetovoimaa, ei kaikki ole synnyinpaikkaansa jättäneet. En ole muuten tavannut yhtään ylipainoista muurahaista, sitä vastoin patikkaporukassa meitä on monia.
Polun vasemmalle puolelle jää Patakivi, se on nimensä näköinenkin. Sunnuntaisin lähdimme porukalla Patakivelle keräämään ”katinkultaa” Meillä oli varusteena taltta ja vasara, niitä käyttäen irroitimme kalliosta kulatahippusia. Luulimme niillä olevan rahallista arvoa, Puskalan Reino tiesi Palmin kultasepänliikkeen maksavan niistä mukavan tukon paperirahaa. Myöhemmin Reinoa kadutti vedätys, hän ”osti” meidän kullat karamellipusseilla.
Reitti muuttui helppokulkuiseksi suomaastoksi, pienet metsäojat ylitettiin siltoja pitkin. Nämä ojitukset ovat minulle tuttuja. Kouluaikana olin kahtena kesänä Tapiolla lattapoikana, Hämeenniemen Antin apuna. Silloin oli iso ojitushanke Paalijärven, Luoma-ahon ja Teerinevan metsissä, oli siinä kävelemistä.
Kapernaumiin saavuttiin pienen nousun jälkeen. Kuka keksi paikan nimeksi Kapernaumin sitä ei kukaan muista. Se oli paikka mäen päällä, jonne kokoonnuttiin ”metonsoitimeen”. Siellä olivat muut pojat pelanneet korttia ja nautiskelleet jopa kilijua, vaikka paikan nimi oli Kapernaum.
Noustiin Luoma-aho-Paalijärven tielle. Mitä tämä tie on päällään kantanut, varmaan vilkkaimmat hetket ovat olleet kesäsunnuntai-illat jolloin väki on mennyt Paalijärven lavalle tansseihin. Suurin toivein, mikä ylilastatulla vanhalla autolla, moottoripyörä ja mopo olivat myös käypiä akan hakupelejä. Luomalaisia näkyi menevän polkupyörällä, se oli jätettävä kauemmaksi tanssilavasta. Jos tytön sai saatille oli sanottava, että autoni on velipojalla lainassa.
Luomalaiset olivat hyviä tanssimaan opettaja Laaksin ansiosta, hän opetti oppilailleen tanssin alkeet. Meillä paalijärveläisillä oli tanssitaito aneeton, monesti meille jäikin tuulikaappiin unohtuneet. Asia kyllä korjaantui ja me saatiin hyviä akkoja varsinkin Vimpelistä.
Tämä oli reittini päätepiste. Kiitoksia matkaseurasta, yhteisestä muistista on mistä ammentaa. Nämä muistelot ovat vain pieni osa värikkäistä ihmisistä, jotka loivat kylään rikkaan yhteisöllisen hengen, heidät muistetaan. Löytyyköhän kylistä enää ihmisiä, jotka erottas muustakin kuin nimestä.
Kävellen paranee pää ja jalat.
Asko Ranta-aho