Toimittaja tekee työtään uutisvirrassa, jossa suurin osa isoistakin otsikoista tulee ja menee. Paikallislehden toimittajalle tärkeimpiä ovat oman alueen uutiset.
Ennen viime torstaita tuskin tiesin, missä sijaitsee paikkakunta nimeltään Raasepori. Yhden raaseporilaisen radiotoimittajan muistan vuosia sitten tavanneeni, mutta siitä tapaamisesta ei isoa muistijälkeä jäänyt.
Torstaiaamuna tapahtunut tasoristeysonnettomuus vaati neljän ihmisen hengen. Heistä kolme oli maastoharjoituksesta palaamassa ollutta varusmiestä. Juuri heidän kohtalonsa raapaisi sydäntäni kipeimmin.
Aikuisuutensa alkumetreillä olleet miehet saivat surmansa silmänräpäyksessä. Heitä jäivat suremaan vanhemmat, isovanhemmat, sisarukset, tyttöystävät, naapurit.
Nuorempi poikani aloittaa asepalveluksensa tammikuussa, toisella armeija-ajat ovat jo takana. Siinä lienee suurin selitys sille, miksi Raaseporin onnettomuus niin sanotusti meni tunteisiin. Äideillehän se, että omalle lapselle tapahtuisi jotain pahaa, on peloista suurin.
Tragedia nosti keskusteluun jälleen kerran vartioimattomien tasoristeysten vaarallisuuden. Niitä on Suomen pää- ja sivuradoilla 2 100. Yhden tasoristeyksen puomitus maksaa noin 200 000 euroa. Turvallisuutta parantaviin toimiin soisi eurojen jostain löytyvän. Raaseporissa tapahtunutta emme saa muuksi muuttumaan. Eikö tulisi tehdä kaikki mahdollinen, että vastaavaa ei enää tapahtuisi? Liian usein tarvitaan jokin tragedia, jotta päättäjät alkavat toimia epäkohtien korjaamiseksi. Liian usein me toimittajat joudumme kirjoittamaan otsikoita, joiden taakse mahtuu suunnattomasti surua ja tuskaa.
Saila Collander