Reilu vuosi sitten innostuin opiskelemisesta yli 10 vuoden tauon jälkeen. Suunnitelmani olivat aluksi lennokkaita, mutta lopulta tajusin, että turha aloittaa uutta aivan alusta, kun voin jatkaa olemassa olevaa.
Nostin naftaliinista esiin avoimessa yliopistossa tekemäni kasvatustieteen perusopinnot ja aloin selvittää, voinko jatkaa saman alan aineopintoja. Ilokseni se onnistui, kunhan vain ensin niin sanotusti kaivoin kuvettani.
Opiskeleminen avoimessa yliopistossa on itsenäistä, mikä sopii minulle. Voin päättää aikatauluistani, sillä vain harvassa kurssissa on tiukat takarajat. Tänä iltana tosin on laadullisten tutkimusmenetelmien kahdenkin tehtävän takaraja. Niiden kimpussa meni viikonloppu, eikä se ihan piisannutkaan.
Motivaatio opiskeluun on näin viisikymppisenä tyystin toisella tasolla kuin kaksikymppisenä.
Juuri opiskelun vapaaehtoisuus ja -muotoisuus lisäävät motivaatiota ainakin omalla kohdallani. Toki vaaditut kurssit on tehtävä jossain aikataulussa, jos aikoo rahoilleen täyden vastineen saada. Mutta se, missä järjestyksessä tehtäviä tekee ja mihin vuorokauden aikaan, on vapaaehtoista. Tehtävät ovat melko suuritöisiä, joten niitä ei tehdä päivässä tai parissa. Olen aina valtavan iloinen, kun saan viestin jostain hyväksytystä kurssista kannustavan palautteen kera.
Avoimessa yliopistossa opiskelemisen harvoja huonoja puolia on se, että en kohtaa kurssikavereitani kasvotusten.
Se, mihin nyt tekemäni opinnot johtavat, jää nähtäväksi.
Ehkä eivät muuhun kuin iloon siitä, että vielä jaksoin, vielä osasin.
Saila Collander