Päivälleen vuosi sitten otin päätoimittajan vastuun Järviseutu-lehdestä. Väliaikaisesta järjestelystä tuli kestoltaan pidempi kuin mitä kukaan osasi etukäteen ennakoida. Maanantaista lähtien päätoimittajan vastuu lepää taas Sari Heinilän harteilla ja minä voin keskittyä vain ”oman lehteni” eli Viiskunnan asioihin. Oloni on sekä helpottunut että haikea.
Kuluneen vuoden aikana olen päässyt tutustumaan Järviseudun levikkialueeseen aiempaa paremmin. Soinissa toki olin käynyt jo alakouluikäisenä kyläilemässä harrastusten kautta tulleiden tuttujen luona, ja toimittajana olen istunut useammankin Lehtimäen kunnanvaltuuston kokouksen, mutta Alajärvi oli varsin vieras – Vimpelistä puhumattakaan. En voi väittää, että tuntisin niitä vieläkään erityisen hyvin. Mutta kuitenkin paljon paremmin kuin vuosi sitten.
Se on ollut jopa hätkähdyttävää, kuinka vähän naapuriseutukunnasta lopulta tietää, jos sinne ei ole luontaista yhteyttä työn, harrastusten tai sukulaisten ja ystävien kautta.
Vuosi on lopulta lyhyt aika tutustua uuteen alueeseen. Minulle Järviseutu näyttäytyi erityisesti alueena, jossa Alvar Aallon perinne elää vahvana ja jossa puuta osataan jalostaa monipuolisesti ja ollaan puurakentamisen edelläkävijöitä.
Järviseutu on toki muutakin. Kohtasin vuoden aikana monia mukavia ihmisiä, joiden kanssa oli ilo asioida. Huomasin myös sen, että Alajärvi todellakin eroaa vaikkapa Alavudesta ja Ähtäristä. Ulkopuolisena en voinut olla panematta merkille, että aika moni tuntuu miettivän liiankin paljon, mitä muut ajattelevat eivätkä ole aidosti omia itseään.
Alajärveltä löytyy myös pari asiaa, joista olen aidosti kateellinen. Meillä on toki Tuuri, mutta Alajärvellä pidin siitä, että kaupparintamalla asiakkaalla on aidosti vaihtoehtoja. Toinen kadehtimani asia on kirkon takana rantaa pitkin kulkeva kävelyreitti. Vastaavaa ei Alavudella tai Ähtärissä vielä ole.
Ella Nurmi