Tämä pääkirjoitus on kunnianosoitus ja kiitos Suomen sodissa henkensä uhranneille, sotainvalideille, sotien veteraaneille, lotille ja kaikille sotien ankarien vuosien aikana maan turvallisuudesta sekä kivun, nälän ja surun murtaman kansan selviämisestä huolehtineille.
Uhri Suomen 100-vuotiaan itsenäisyyden eteen on ollut käsittämättömän suuri. Sitä tuskaa, pelkoa ja lohduttomuuden määrää myös Järviseudulla ei nyky-Suomen mittapuilla voi osata mitata. Sotaorpojen ja sodissa puolisonsa menettäneiden sekä kotinsa rajan taakse jättäneiden suru jatkuu monien osalta yhä edelleen.
Miten kukaan olisi voinut lohduttaa lasta, joka ei ehtinyt koskaan isäänsä nähdä? Miten lohduttaa äitiä, jonka lapsi syntyi orvoksi? Paljon on kyyneleitä virrannut sotien vuosina ja pitkään niiden jälkeekin.
Useiden presidenttien hautajaisissa ja monissa muistotilaisuuksissa laulettu kuortanelaisen Heikki Klementin sanoittama ja kansanlaulun sävelmään sovittama Oi kallis Suomenmaa avaa sitä, miksi suomalainen tapa viettää itsenäisyyspäivää on melankolisen vakava ja arvokas:”Oi kallis Suomenmaa/ sun koskiesi kuohua ja honkiesi huminaa/ suo mun kuunnella kunnes hetki lähtöni lyö./ Ei toista kalliimpaa/ voi maailmasta löytää/ kuin tämä köyhä kotimaa/ jonka kauniiks´ on kasvatellut taattojemme työ./ Korpees´ raivio,/ kulta vainio /raatain luoda nyt meidän vuoro on. /Sulle tahdomme/ suoda kaikkemme/ puolestas´ seistä saakka kuolohon.”
Onnea 100-vuotiaalle Suomelle!
Sari Heinilä