"Sinäkö olet se Raivion ropina?", kysyi kerran tuntematon mies Jarmo Raiviolta ruokakaupassa Alajärvellä.
Raivio myönsi asian – hänen kirjoittamaansa Raivion ropinat -nimistä palstaa oli tuolloin julkaistu Järviseudussa jo muutaman kerran.
Kirjoittajana Raivio myöntää auliisti olevansa amatööri: "kaikenmaailman pronominit ja supstantit" eivät ole hänen vahvuutensa.
Mutta sanottavaa Raiviolla on ja myös tarve jakaa ajatuksiaan.
"Sillä olen sitä mieltä, että jokaisella asialla ja tapahtumalla on jokin tarkoitus, mikään ei ole sattumaa".
Palkkarahoilla karvalakki, sitten kernitakki
Kirjoituksissaan mies palaa usein lapsuuteensa, 1960-luvulle.
Elämä oli tuohon aikaan Alajärvelläkin toisaalta vaatimatonta, toisaalta rikasta.
Vaikka ison perheen lapsilla saattoi olla vaatteissa paikka paikan päällä, oli ympärillä turvallinen kyläyhteisö ja auttavia ihmisiä.
Apu oli Raivion lapsuudenkodissa usein enemmän kuin tarpeen.
Perheessä oli kuusi lasta.
Isä Eeli Raivio oli huutolaislapsi Paalijärveltä, talvi- ja jatkosodan käynyt, ammatiltaan tinuri.
Äiti Eila o.s. Honkakangas oli kotoisin Teerinevalta.
Poikansa mukaan äiti oli "harvinaisen hyvä ihminen", joka hoiti perheen parhaansa mukaan kovinakin aikoina.
Lapset oppivat työntekoon pienestä pitäen. Jarmo Raivio autteli isänsä verstaalla jo seitsenvuotiaana.
Ensimmäisen tilinsä hän sai 10-vuotiaana Alasen puusepänverstaalta.
Ansio oli markka päivältä.
Palkkarahoillaan hän osti ensin karvalakin, myöhemmin kauan himoitsemansa kernitakin.
Kouluajoista Raivio on kirjoittanut paljon: siitä, kun hiihtokilpailujen palkintojenjako päättyi isoon pettymykseen; siitä, kun tinurin poikaa nimiteltiin välitunnilla; siitä, kun opettaja antoi Raivion veljeksille omista eväistään nähtyään, että pojilla ei eväitä ollut.
Kerran vuodessa saadun kouluavustuksen turvin lapsille ostettiin kenkiä ja vaatteita, jotta he pääsivät kouluun.
Oppilaana Jarmo Raivio oli teräväpäinen, mutta armottoman ujo ja helposti punastuva.
Lapsuudenkotiin, pieneen punaiseen mökkiin Hoiskontien Raivionmäelle, olivat kaverit tervetulleita. Siellä he leikkivät yhdessä, niin omat kuin kylän tenavat.
Ketään ei haitannut se, että mitään tarjottavaa ei vieraille ollut.
Niin päättyi pienen ihmisen elämän alku
Perhettä kohtasi monta tragediaa, joista yksi oli Jarmo Raivion kaksosveljen Riston tapaturmainen kuolema.
Kaksoset olivat vuoden ja kahdeksan kuukauden ikäisiä, kun veljeksistä vilkkaampi ja kerkeäväisempi, Risto, nielaisi suolahappoa ja kuoli kovia tuskia kärsien.
Risto oli nähnyt kauniin pienen pullon, ottanut sen käteensä ja saanut kääpäkorkin auki ja juonut tuosta pullosta. Vain silmänräpäys ja siihen päättyi pienen ihmisen elämän alku.
Toinen kova paikka perheelle tuli eteen, kun isä-Eeli kuoli 49 vuoden ikäisenä. Jarmo Raivio oli tuolloin 15-vuotias.
"Laitoin peiton silmilleni, pala nousi kurkkuuni ja rintaan pisti. Yritin pidätellä kyyneleitäni, mutta se ei onnistunut. Kyyneleet rupesi vain valumaan, oli paha olla ja halusin vain nukkua."
Suuren surun lisäksi mieltä painoi huoli perheen toimeentulosta ja isän rakentaman kotitalon lainan lyhennyksistä.
Vanhimmat pojat tarttuivatkin toimeen: he tinasivat pannuja, tonkkia ja jäähdyttimiä sekä tekivät kiikkuja, rappuralleja ja ilmankostuttimia.
Ihmiset ostivat Raivion poikien kättentöitä, osin ehkä säälistäkin.
Ikuinen kuva jäi alitajuntaan
Yhdeksi elämänsä käännekohdaksi Raivio nostaa vanhimman veljensä Juhanin järkyttävän kuoleman.
Elettiin vuotta 1980. Raivio asui vielä lapsuudenkodissaan Hoiskontiellä. Hän oli aloittanut työt automaalarina ja suunnitteli tulevaa sekä kantoi sydämessään monia haaveita.
Kaikki tuntui kuitenkin romuttuvan sinä talvisena yönä, kun perhe heräsi kammottavaan, luihin ja ytimiin menevään huutoon.
"Käytävällä tuli vastaan veljeni Juhani, joka oli tulessa yltympäriinsä kuin tulipatsas. Aukaisin ulko-oven, että saisimme ulkona lumella sammuttaa. Silloin siskoni ymmärsi ottaa maton lattialta ja kietoi sen Juhanin ympärille, jolloin tuli sammui."
Veli kuoli vammoihinsa Tampereen keskussairaalassa 32-vuotiaana.
Tapahtuma jäi Jarmo Raiviolle ikuiseksi kuvaksi alitajuntaan. Hän alkoi pelätä tulta ja kuolemaa sekä kärsiä unettomuudesta.
Aikansa rohkeutta kerättyään Raivio lähti Alajärven helluntaiseurakunnan tilaisuuteen, jossa illan puhuja tuntui puhuvan kuin suoraan kovia kokeneelle nuorukaiselle.
Raivio ihmetteli, miten puhuja saattoi niin hyvin hänen asiansa tietää, vaikka miehet eivät koskaan olleet tavanneet.
Kokouksen jälkeen unettomuus ja pelko helpottivat. Helluntaiseurakuntaan Raivio on kuulunut tuosta käänteentekevästä kokouksesta asti.
Uuteenkaupunkiin ja takaisin Alajärvelle
Elämäntyönsä Raivio on tehnyt automaalarina.
Suurimman osan työvuosistaan hän on toiminut yrittäjänä.
Maanviljelyskoneteknikoksi valmistuttuaan Raivio työskenteli 2,5 vuotta Saabin konetehtaalla Uudessakaupungissa.
Mieleen on jäänyt muun muassa vuoden 1974 juhlapäivä, kun Ruotsin kuningas Kaarle Kustaa ja presidentti Urho Kekkonen kävivät vihkimässä autotehtaan laajennusosan.
Vaikka työ ja työpaikka olivat mieluisia ja Raivio arvostettu työntekijä, hän irtisanoutui elokuussa 1976 ilman mitään sen suurempaa syytä.
Kun Raivio kaksi vuotta myöhemmin tapasi Alajärvellä tulevan vaimonsa, hän tiesi, että irtisanoutumisellakin oli ollut tarkoitus.
Jarmo ja Maj-Lis Raivio o.s. Hakala Saukonkylästä avioituivat vuonna 1980 ja asuivat alkuun Raivion lapsuudenkodin yläkerrassa Hoiskontiellä. Nykyisessä talossaan he ovat asuneet 20 vuotta.
Kiihkeimpinä työvuosina Raivio paiski päivät maalarin hommia muun muassa Heikki Koivunen ky:ssä, Nordautomationilla ja Kujakonilla; illat ja viikonloput hän korjasi ja maalasi kolariautoja hallissaan Paalijärvellä.
Ne vuodet tuntuvat nyt jälkeenpäin katsottuna "hullulta ajalta."
Samalla kasvoi perhe: Jarmo ja Maj-Lis Raivio saivat neljä lasta.
Maj-Lisa Raivio on koulutukseltaan mielenterveyshoitaja ja työskentelee ikäihmisten kotihoidossa Alajärven kaupungilla.
"Minulla oli upea lapsuus"
Raiviolta on kysytty, onko hän katkera kovasta lapsuudestaan.
Kysyjälle mies on vastannut, että ei ole, vaan että hänellä on ollut upea lapsuus.
Vanhemmat tekivät parhaansa ja vaikka ajat olisivat olleet kuinka kovat, perheellä oli aina toisensa.
Ruuasta oli välillä puutetta, mutta iloa saatiin pienistä asioista ja nokkeluudella paikattiin monia puutteita. Lähisuku, naapurit ja ystävät olivat tärkeitä, apua annettiin puolin ja toisin.
Kirjoituksillaan etenkin 1960-luvun tapahtumista Raivio piirtää hienoa ajankuvaa. Tarinoissa vilahtelevat alajärveläisille tutut ihmiset ja paikat.
Raivio alkoi julkaista tekstejään Facebookissa Alajärven Essonbaari -ryhmässä korona-aikana. Ensimmäinen teksti oli huutolaispojan, Raivion isän, tarina.
Teksti oli joillekin liian kovaa luettavaa ja Raivio poisti sen.
Seuraavaksi hän kirjoitti kansakouluajoistaan, sitten kauniisti vaimostaan. Ne saivat Facebookissa satoja tykkäyksiä ja paljon hyvää palautetta. Se rohkaisi jatkamaan.
Raivio kirjoittaa tarinansa ensin kynällä vihkoon.
Sitten hän näpyttää tekstit kännykällään Fb-ryhmään. Siinä saattaa mennä parikin tuntia.
Raivio on saanut teksteistään paljon kiittävää palautetta.
Jotkut ovat kuitenkin huomauttaneet kielioppi- ja kirjoitusvirheistä.
Se on tuntunut pahalta etenkin silloin, kun aihe on kirjoittajan mielestä ollut tärkeä ja hän on itse ollut lopputulokseen tyytyväinen.
Raivio on kirjoittanut 80 tarinaa, joista on julkaistu vasta osa.
Nyt takana on sen verran kiireinen vuosi, että aikaa ja keskittymisrauhaa ei uusille tarinoille ole riittänyt.
Kursivoidut tekstit ovat lainauksia Järviseudussa julkaistuista Raivion ropinoista. Järviseutu julkaisi ensimmäisen Jarmo Raivion tekstin 22.12.2022. Juttupalstalle haluttiin antaa jokin toistuva nimi ja silloin syntyi Raivion ropinat. Toimitus jatkaa tekstien julkaisemista edelleen. Raivion teksteistä saatu palaute on ollut näiden kahden vuoden aikana poikkeuksellisen runsasta ja kiittävää.
