Hyvinvointialueuudistusta myytiin aikoinaan lupauksella paremmista ja yhdenvertaisemmista palveluista. Moni perhe kuitenkin kokee arjessaan päinvastaista.
Kun lapselle tilattu vammaispalvelun kuljetus ei tulekaan ajallaan tai erityislasten perheille elintärkeästä kesäkerhosta tulee yhtäkkiä maksullinen, kysymys ei ole vain teknisestä järjestelmäviasta. Kyse on ihmisten arjesta, lasten mahdollisuuksista ja vanhempien jaksamisesta.
Kun vastuu palveluista siirtyi kunnista hyvinvointialueille, mukana siirtyi myös päätösvalta ja kustannuspaine. Pienissä kunnissa saatettiin löytää ratkaisu nopealla soitolla tutulle viranhaltijalle. Nyt asiakkaan ja päättäjän väliin on tullut iso organisaatio, jossa kuljetuksia kilpailutetaan, sopimuksia hierotaan ja vastuu hajaantuu monelle taholle.
Ennen lähellä ollut tuttu asioita hoitava henkilö on nyt loputon palvelukuvausten lista internetissä. Lopputulos on usein se, että ihminen ei tiedä, keneltä kysyä apua.
Onko palvelutaso siis mennyt huonompaan suuntaan? Moni perhe vastaisi empimättä, että kyllä. Yksittäiset työntekijät tekevät varmasti parhaansa, mutta onko organisaatio sitten liian raskas reagoimaan tarvittaessa nopeasti.
Hyvinvointialueiden pitäisi pysähtyä tämän äärelle. Kun palvelut etääntyvät ihmisestä, katoaa myös luottamus. Uudistuksen mittarina ei saa olla vain säästöjen toteutuminen tai kilpailutusten onnistuminen. Mittarin on oltava se, saako lapsi kuljetuksen kouluun ja voiko hän harrastaa siinä missä muutkin ja toimiiko tavallisen ihmisen arki, kuten se ennen toimi.
Jos järjestelmä ei tähän kykene, sen on muututtava.