Olen joskus huutanut unissani. Tai puhunut sellaista mutinaa, josta ei selvää saa, sanoo vaimo. Eipä siinä - unessahan ihminen "työstää" alitajuisesti sitä, mikä valveilla ei tule pintaan, ja tuo prosessi voi aktivoida myös puhetta. Jos joku myöhemmin mainitsee asiasta, et yleensä muista mitään.
Pari viikkoa sitten heräsin taas, nyt kai omaan ääneeni. Kun herää äkisti, voi juuri nähty unikin olla vielä terävänä mielessä.
Olen jo vuosia sairastanut Parkinsonin tautia ja tämä uneni liittyi siihen. Tiedän, että ennen pitkää taudinkuvaani tulee mukaan liikkumisvaikeuksien lisäksi myös yhä enenevää vapinaa, tahattomia nykäisyjä ja vaikeuksia puheen tuottamisessa.
"Höyhensaarten" sekavissa väkijoukoissa juuri vuorosanani sammalsivat taas pahasti.
Unissani on ollut mielenkiintoista havaita, kuinka minuun puhevaivaisena on niissä suhtauduttu lähinnä kolmella eri tavalla.
Jotkut, jopa entiset ystävät, eivät lainkaan "kuule" minua vaan jättävät huomiotta, aivan kuin minua ei olisikaan. Tämä satuttaa ehkä eniten.
Ihmiset, jotka eivät minua tunne pitävät minua päihtyneenä, joka on "saattanut itsensä tuollaiseen tilaan”. Ja vaikka yritän selittää, hitaasti artikuloiden – ääntä vähän korottaen – ja niin huolellisesti kuin pystyn, heijastuu se unen valvepuolelle vain käsittämättömänä mölinänä. Enkä tule kummallakaan puolella ymmärretyksi.
Onneksi unissani tapaan myös ihmisiä, joilla on sekä halu että kyky kuunnella. Sellaisia erityisiä ja kullan kalliita ihmisiä on – niin toivon ja uskon – myös minun ympärilläni, kun tästä vanhenen.
