Tässä ohessa on lehtileike jutusta, jossa kerrotaan, että Raivion veljekset löysivät kuopasta kivikautisen kirveen. Jutussa sanottiin, että olisimme kuopan kaivaneet, mutta totuus on aivan toinen.
Miksi me edes olisimme pihaamme puolitoista metriä syvän kuopan kaivaneet?
Nyt voin kertoa, miten tuo kuoppa syntyi. Istuin illalla talomme portailla, katsoin taivasta ja ihastelin sen selittämätöntä kauneutta. Samassa huomasin, kun jokin kirkas valo tuli taivaalta alas kovaa kyytiä, tipahtaen meidän perunamaalle.
Kuului kova tömäys ja multaa lensi korkeassa kaaressa ylöspäin. Istuin hiljaa portailla odottaen, mitä nyt tapahtuu, oli aivan hiljaista ja pimeää.
Pelkäsin ja menin sisälle, kun en uskaltanut pimeässä muutakaan tehdä. Aamulla aikaisin menimme veljeni kanssa katsomaan, mikä perunamaalle oli lentänyt.
Siellä oli puolitoista metriä halkaisijaltaan ja saman verran syvä kuoppa. Kuopan reunalla oli tämä kivikautinen kirves. Naapuri tuli siihen ja kysyi, mitä pojat kaivaa.
Sanoin, että aarteita kallataan, muttei löytynyt kuin tällainen kivi. Naapuri siihen sitten sanoi, että se on kivikautinen kirves, joka kannattaa Museovirastolle toimittaa.
Jossain vaiheessa lehti siitä jutun teki. Kun naapuri siitä lähti, hain portaat, että pääsin katsomaan mikä tuon kuopan teki. Sangoilla narun varassa nostimme maata kuopasta pois, kunnes sitten noin kolmessa metrissä sanko kopsahti kiveen.
Sieltä sitten paljastui puolitoista metriä halkaisijaltaan oleva erikoisen näköinen kivi. Siitä sitten vasaralla lohkaisin kuvassa näkyvän kiven. Peitimme sitten kuopan mullalla ja se loppukivi on siellä vielä tänäkin päivänä.
Laitoin lohkaisemani kiven sankoon pestäkseni siitä mullat pois. Aivan välittömästi kiven veteen upotessa vesi rupesi porisemaan ja siten vesi kiehui sulattaen sangon. Kun vesi oli höyrystynyt, kivi oli taas kylmä.
Nostin kiven hiljaisessa mielessä rautatonkkaan ja vein ulkovarastoon.
Muutama vuosi sitten muistin kiven ja ajattelin, josko siitä olisi johonkin hyötykäyttöön. Ja niinpä otin siitä pienen palan, laitoin sen meidän lämpökattilaan, sitten tein pöntön, josta tippui aina tietyin välein vesitippa kiven päälle.
Veden tippumista säädellään aina tarpeen mukaan, kovilla pakkasilla tippuu tiheämmin, ei kuitenkaan niin tiuhaan, ettei kattila kiehu. Olen nyt sillä lämmittänyt muutaman vuoden ilman mitään ongelmia.
Tein myös autoon kaasuttimen paikalle vesiruiskun ja siihen palan tätä kiveä, sekin on pelannut ihan hyvin. Ainoastaan katsastuksessa se pitää pois ottaa, kun eihän kaasariversio voi päästötön olla, siihen muuten Trafi puuttuisi ja jonkun veron siihenkin keksisi.
Jarmo Raivio
Juttu jatkaa sarjaa, jossa alajärveläinen Jarmo Raivio (s. 1952) muistelee menneitä.
– Ajankulukseni kirjoitan, kun ei uni tule silmään.
Työuransa hän on tehnyt maalaamoyrittäjänä ja metallialalla.