Elettiin 1960-lukua. Olimme taas saaneet kouluavustuksen, joka kerran vuodessa vähävaraisille perheille annettiin.
Sillä ostettiin kouluvaatteita, ettei ihan risaisissa vaatteissa tarvinnut kouluun kulkea ja kaikkien pilkan kohteena olla. Minunkin housuissani oli jo monta paikkaa ja osassa jo paikka paikan päällä.
Persuuksiltakin oli jo kulunut housut puhki, toki sinnekin oli jo paikat laitettu molemmin puolin. Nykyäänhän nuo olisivat vallan hienoja, jottei jo cooleja.
Mutta silloin paikka housuissa oli paremminkin köyhän ihmisen merkki.
Nyt kun tuo kouluavustus oli saatu, menimme tutun vaatturin luokse, joka otti mitat housuja ja takkia varten.
Nyt sitä luulisi, että kun oikein vaatturi teki vaatteet mittojen mukaan, että se olisi kallista. Mutta 1960-luvulla ei kaupoissa oikein ollut valmisvaatteita, ja jos olikin, ei niihin kouluavustus olisi riittänyt.
Vaatturit olivat edullisia ja minullekin tehtiin sarkatakki ja sarkahousut. Kyllä ne olivat sen ajan mittapuun mukaan aika hienot.
Tokihan minäkin olisin halunnut James-merkkiset housut, mutta tiesin, ettei niitä olisi mahdollista saada. En viitsinyt niistä edes haaveilla.
Mutta kyllä minun päässäni soi tuo radiomainos: James päällä joka säällä. Noiden uusien vaatteiden lisäksi äiti oli tehnyt minulle hienon violettisen villapaidan valkoisilla raidoilla ja kuvioilla.
Siinä oli v-mallinen kaulus, jonka sai nostaa ylös.
Minä pidinkin sitä sillä tavalla, että se oli takaa nostettu ylös niin kuin sen ajan lättähatuilla.
Nämä hienot vaatteet päällä menin kouluun, ylpeyttä tuntien, kun saisin kerrankin loistaa ja hienoilla vaatteilla koreilla.
Tokihan joku oppilas sanoi, että tinurin pojalle on ostettu vaatteet kouluavustuksella, mutta en minä siitä piitannut, sama millä ne on ostettu. Ja tiesinhän minä, että vähän kateellisia ovat.
Olin oppinut ajamaan polkupyörällä ja niinpä lähdin isän pyörällä ajelemaan. En toki ylettynyt rungon päältä ajelemaan, joten ajoin rungon välistä, pyörä oikealle puolelle kallellaan.
Ja kuinka sitten kävikään, kun pyörässä ei ollut ketjusuojaa: lahkeeni jäi ketjun väliin, minä siitä mukkelis makkelis pyörän kanssa ojan pohjalle. Aikani siinä temmottuani sain lahkeen irti ketjunvälistä ja harmittelin sitä, etten ollut laittanut pyykkipoikaa lahkeeseeni.
Kaikkein suurin harmi oli, kun uusien housujen lahje oli rikki.
Päässäni oli vertavuotava haava ja iso kuhmu, mutta nuo housut minua harmittivat eniten. Siinä ojan penkalla istuessani mietin, että miksi minulle näin kävi.
Kyllä se sitten selvisikin: ei olisi pitänyt vaatteilla koreilla eikä ylpeillä.
Jarmo Raivio
Teksti jatkaa juttusarjaa, jossa alajärveläinen Jarmo Raivio (s. 1952) muistelee menneitä. "Ajankulukseni kirjoitan, kun ei uni tule silmään." Työuransa Raivio on tehnyt maalaamoyrittäjänä ja metallialalla.