Heräsin yhtenä yönä tuskissani painajaiseen. Painajaisen ydin oli yksinkertainen: oli syyskuu. Kesä oli mennyt ohi kuin hujauksessa ja olin valtavan vihainen, että tässäkö tämä nyt taas oli. En ollut ehtinyt pysähtyä kesään yhtään. Se ei ole aivan tuulesta temmattu pelko ja ehkä alitajunta sen tiesikin.
Elämme aikaa, kun meidän työssäkäyvien maailma pitää saada valmiiksi ennen kesälomaa. Samaan aikaan eteen tulee niitä asioita, joista ajattelemme, että katsotaan näitä sitten lomien jälkeen.
Kiire kasaantuu samalla tavalla myös ennen joulua. Silloin asioita siirretään alkuvuoteen, kun niitä ei ehditä pöydältä putsata ennen joulun pyhiä. Joka vuosi sama loputon sykli.
Kouluikäisen maailmassa kesät tuntuivat loputtomilta. Keski-ikäinen ymmärtää jo, että kesälomaan asti puserretaan kuin viimeistä päivää, sitten toivutaan muutama viikko, sitten nautitaan viikko tai kaksi ja sen jälkeen jännitetään tai pahimmillaan pelätään jo töihin paluuta.
Viimeistään toisena tai kolmantena päivänä töihin paluun jälkeen tuntuu jo siltä, ettei välillä ole missään muualla ollutkaan. Haluaisin ajatella, että vain minusta tuntuu tältä, mutta epäilen teitä olevan aika monta muutakin.
Jokin elämänviisaus tähän oravanpyörään pitäisi keksiä. Omalla kohdallani aion kokeilla keventää edes vähän ennen lomaa. Tuijotan järveä, hengittelen syreenin tuoksua ja ainakin yritän olla läsnä tietoisesti näissä hetkissä, jotka ovat ohi ennen kuin huomaammekaan.
Silloin ei ehkä käy niin kuin unessani kävi. Voimme syyskuussa muistella itse kukin, että "Ai, että kyllä nautinkin siitä veneretkestä silloin heinäkuisena tiistaina". Kesä ei mennyt ohi ilman, että jotain muistijälkeä olisi jäänyt.
Rentouttavaa kesää sinulle hyvä lukija! Olet taukosi, lomasi, leposi ihan takuulla ansainnut. Nauti siitä!