Väyläinvestoinnit ovat perinteisesti olleet niin sanotun siltarumpupolitiikan ydin. Kansanedustajat haluavat kannatusalueilleen uusia teitä, siltoja ja raiteita. Näin, ja aivan oikein, todettiin liikenne- ja viestintäministeri Lulu Ranteen (ps.) henkilöhaastattelussa Helsingin Sanomissa (29.10.2023).
Suureksi harmiksi järviseutulaisia kansanedustajia istuu eduskunnassa pyöreä nolla. Se on takuulla ainakin yksi syy siihen, että meillä pomputellaan menemään yhä vain kuoppaisemmilla teillä.
Kaartusentien kunnostussuunnitelma on nyt hyväksytty. Tien kunnon parantaminen Alajärven ja Vimpelin välillä on ollut, ja valitettavasti todennäköisesti pysyykin, ikuisuushankkeena. Tien perusparantamista suunniteltiin 100 000 eurolla ja tuo työ on nyt siis tehty. Varsinainen kunnostaminen maksaisi 2,25 miljoonaa euroa. Tuntuu täydelliseltä utopialta näinä aikoina.
Samaisessa Hesarin haastattelussa todetaan: ”Tavoite on, että vaalikauden lopussa vuonna 2027 huonokuntoisten teiden kasvu olisi enää 400 kilometriä.”
Siis, että huonokuntoisia teitä tulisi maassa lisää (enää) tuolla vuositahdilla. Kasvu olisi siis taittunut. Mikä helpotus olisikaan, jos tuo taite merkitsisi meidän kahden merkittävän murheenkryynin katoamista. Aika tarkalleen vuosi sitten aloitettiin tiesuunnitelman teko kaikkien paikallisten tuntemalla Menkijärventiellä (711). Ja tässäkin siis vasta suunnitellaan, ei korjata mitään.
Jokainen tiesuunnitelma on kuitenkin jo askel eteenpäin. Sellainen on oltava, että joskus voisi edes tulla valtiolta rahaa.
Vastaava suunnitelma olisi tarvittu aikaa sitten myös Pyhälahdentielle (7421), mutta ei ole näkynyt. Odotamme ihmettä.