Kolumni: Kolumni: Alpeilla ja pitkospuilla

Kuluva poikkeusaika on saanut ihmiset liikkumaan luontopoluille. Some on täyttynyt kuvista, joissa kävellään, telttaillaan ja kahvitellaan vapaapäivien ratoksi.

Poluille ja pitkospuille ovat tänä keväänä menneet sellaisetkin, joilla ei intoa vastaavaan reippailuun ole ennen ollut.

Oma talvilomalle varattu etelänmatkani ei toteutunut, mutta sen sijaan tein, kuten tuhannet muutkin: pakkasin eväät reppuun, puolison autoon ja suuntasin kohti pitkospuita. Ensimmäinen kohteemme oli Nurmon Paukaneva, toinen Evijärven luontopolku ja kolmas vanha tuttu Pyhävuori. Leppoisia ja mukavia kohteita kaikki.

Seuraava kohde voisikin olla Lappajärvellä, jossa on kuulemma merkittyä reittiä Kaskenmäeltä Hanhivuorelle.

Alajärvellä moni näyttää liikkuneen viime aikoina Levijoen maastoon merkityllä reitillä.

Muutaman kerran olen viime vuosina vaeltanut ystäväni kanssa Sveitsin Alpeilla. Siellä ei ole näkynyt pitkospuita, laiduntavia lammas- ja lehmälaumoja kyllä. Roskia en vuorten rinteillä ole havainnut. Siitä me suomalaiset saisimme ottaa mallia. Samoin siitä, kuinka ylpeä oman kotiseutunsa luonnon ainutlaatuisuudesta kannattaa olla. Meidän erikoisuutemme on jokamiehen oikeudet; niiden suomia mahdollisuuksia monen keskieurooppalaisen on vaikea ymmärtää.

Luonnossa liikutaan elämysten perässä. Minulla suurimmat elämykset Alpeilla liittyivät omien pelkojen voittamiseen: siihen, kun uskalsimme kävellä ikijäätikön yli, vaikka sen alta kuului veden lorinaa. Siihen, kun ylitin syvän rotkon tuulessa heiluvaa riippusiltaa pitkin. Silloin tuli kyllä niin sanotusti äitiä ikävä. Ja niitä pitkospuitakin.

Saila Collander