Kolumni: Erilainen vuosi ja sen merkitys

Onko tämä poikkeustila ja koronavuosi tuottanut mitään hyvää? Ärsyttävä kysymys, jota itsekin täältä etäältä olen sekä yhteisössä ja yksin ollessa itseltäni kysynyt.

Onneksi on teknologia apuna kohtaamiseen, mutta myös tarve siihen, että vanhusväestön ”teknologiaa” ymmärrettäisiin ja tavoitteena olisi nostaa kohtaamisen taso niin luonnolliseksi heille kuin ylipäätään on mahdollista.

Mutta valoa näkyy jo tunnelin päässä! Rokotusten myötä tavoite on palautua normiaikaan ja yhteisiin kokoontumisiin ja kohtaamisiin. Koko kansahan ja maailma tätä toivoo. Kun me tästä selvitään, vietetään kaikki ”ohitetut” yksityiset ja yleiset juhlat ikään kuin jälkeenpäin.

Toinen ajatuskuvio menneestä, minkä oivalsin ns. löytönä tähän nykyiseen aikaan. Lähdin parikymppisenä nuorena aikuisena tyyliin reppu selässä Hesaan etsimään töitä ja asetuin asumaan serkkuni kotiin. Hullua rohkeutta sanoisin nyt.

Mutta kuinka ollakaan pääsin haastatteluun Työvoimaministeriöön ja minut valittiin tiedostonhoitajaksi. Oli 80-luku ja tietokoneet olivat tulleet. Mietin, että tänne varmaan asetunkin.

Mutta toisin kävi. Koti-ikävä alkoi vaivata ja suurkaupungin ihmispaljous, etäinen ja itsellinen asenne nuorelle itsenäisyyttään etsivälle neidille ei jotenkin ”natsannut” ja koti-ikävä ajoi minut takaisin Järviseudulle. Hyvä näin, sanoisin nyt.

Tästä ”pitkillä piuhoilla” kuvaan löytöäni. Eikö olisi tärkeää luoda yhteyksiä niihin usein ohitettuihin ja odottaviin sydämiin. Yksinäisiin vanhuksiin, sinkkuihin, nuoriin aikuisiin, yksinhuoltajiin, syrjäytyneisiin, eronneisiin ja sureviin jne. Töitä jo tehdäänkin, mutta koskaan näitä ei liikaa tule alleviivatuksi. Tehdään polkuja tavalla tai toisella toistemme luokse, eikä unohdeta itseämme ”etäälle.”

Paras joululahja ikinä!

Tiina Akomeah