Kolumni: Euron tasa-arvo

Kun meillä lapset olivat pieniä, oli tapana, että iskä lähti lasten kanssa ennen joulua mummolaan ja minä tein joulusiivouksen sinä aikana. Tätä joku ihmetteli ja sanoi epätasa-arvoiseksi; mies sai helpon osan ja minä hikisen urakan.

En allekirjoittanut tuota, sillä minä ihan oikeasti nautin siitä siivoamisesta kaikessa rauhassa. Se oli laatuaikaa; rauhallinen päivä ja työn tuloksen saattoi nähdä. Tosin tulos alkoi rapistua perheen tullessa kotiin. Silti se kannatti.

Osaa meillä mieskin siivota, hänellä on siitä vain erilainen näkemys. En koskaan ole ajatellut, että perheessämme olisi tasa-arvo-ongelmaa.

Tasa-arvokeskustelua on käyty esimerkiksi vanhempainvapaan osalta. Isät halutaan enemmän käyttämään tätä oikeutta. Asia on hyvä, jos se perustuu vapauteen. Pakkopullaan en usko.

Perheillä on monia tapoja määritellä, mikä heille on parasta. Muistan raivostuneeni, kun kuopuksemme oli vauva, kotona oli leikki-ikäinen ja koulussa kaksi pientä koululaista, erään silloisen ministerin esittäessä, että äidit kotoa TUOTTAVAAN TYÖHÖN.

Meille oli tärkeää, että lapset saivat olla kotona noin 3-vuotiaaksi asti, koska työ molemmilla verotti iltoja ja viikonloppuja. Mutta tiedän myös, että jollekin toiselle perheelle on sopinut hyvin lasten päivähoidon aloittaminen äitiysloman loppuessa.

Kukaan ei voi määrätä perheen ratkaisuja, mutta mahdollistaminen eri ratkaisuille olisi turvattava.

Tasa-arvon voisi aloittaa määrittelemällä euron samaksi naisille ja miehille. Kun valitettavasti aina on kyse myös toimeentulosta, vanhempainvapaallakin.

HELENA KALLIO