Kolumni: Hengitä

Alusta lähtien ihmisen alitajunta ja mieli rakentaa käsikirjoitusta elämälle. Luomme ikään kuin punaisen langan sille järjestykselle, jota tarvitsemme, voidaksemme luottaa, että elämä kantaa. Joskus tämä kuitenkin särkyy. Turvallinen järjestys järkkyy. Näin käy lapsen kuollessa.

Lapsen kuolema on rikos elämää, perusturvallisuutta ja vanhemmuutta kohtaan. Se on virhe, jota et pysty korjaamaan. Se on vääryys, jossa ei ole mitään hyvää. Se rikkoo järjestyksen, jota elämän kuuluisi noudattaa. Se vie luottamuksen hyvyyteen.

Vuosi 2020 jää monelle mieleen koronan takia. Meille se oli ankara menetysten vuosi.

Isäni kuollessa nopeasti marraskuun lopulla katosi tavallaan side historiaani. Äitini ei enää pysty minulle asioita kertomaan.

Tyttäreni kuollessa joulukuussa katosi side tulevaisuuteen, jossa meidän olisi pitänyt saada olla yhdessä ja jossa lähtöjärjestys olisi oikea. Vuotta varjosti turhan toivon ja rajun pettymyksen vuorottelu. Elämä muuttui näköalattomaksi.

Entä nyt? En tiedä, miten tämä tarina jatkuu. Ei minulla ole aiempaa kokemusta lapsen menettämisestä. Eikä isänkään.

Olen kuopassa, jonka reunalla joku aina kehottaa menemään eteenpäin. Minne? Täällä ei ole tilaa eikä tikkaita. Ulkopuolelta on helppo huudella. Korvaamattomia ovat ne ystävät, jotka vain ovat ja viestivät välittämistä. Eivät pelkää katkeraa surua. Eivät pakota vaan tukevat. Koska juuri nyt en voi muuta kuin tehdä, mitä Viivi laulussaan kehotti: Hengitä. Se on nyt tärkein tehtäväsi. Hengitä.