Kolumni: Huipulla huimaa ja heikottaa

Lomailin syyskuussa ystävieni luona Sveitsissä. Ohjelmassa oli omasta pyynnöstäni kaksi päivää patikointia Alpeilla.

Kaltaiseni korkeanpaikankammoinen Alppi-untuvikko joutui rinteillä koviin koetuksiin. Yhteensä 15 tuntia patikointia vaihtelevassa vuoristomaisemassa sisälsi huikeita maisemia mutta myös hermojaraastavia kohtia, joista en olisi ilman ystävän auttavaa kättä selvinnyt.

Kun seison tuulessa vienosti heiluvalla riippusillalla, jonka alla on kymmeniä metrejä tyhjää, jalkani eivät suostu liikkumaan.

Kun polulla on leveyttä kahden kengän verran ja sen vieressä avautuu pudotus syvyyteen, henkeni salpautuu ja järkeni seisahtaa.

Vaikka minulle vakuutetaan, että silta on tukevaksi rakennettu ja että kapea polku ei altani sorru, hätäännykseni ei helpota. Roikun penkereen muutamassa heinätupsussa, tunnen tuulen tuiverruksen, näen rotkon pohjalla loiskivan veden ja mietin: ”Oliko tämä nyt tässä?”

No, pois vaan siitäkin pinteestä päästiin, joskaan ei kovin korkeilla tyylipisteillä. Sydän hakkasi ylikierroksilla vielä pitkään.

Hotellilla röstiä hyvällä ruokahalulla popsiessani osasin jo olla itsestäni vähän ylpeä; olinhan onnistunut selättämään pahimman pelkoni.

Korkean paikan kammo on yksi yleisimmistä fobioista ja sitä voi kuulemma yrittää parantaa terapialla ja siedätyshoidolla. Itse en moiseen lähde, asunhan tasaisella Järviseudulla.

Jossain vaiheessa pelko pitäisi kyllä saada sen verran kuriin, että tohtisin kavuta kotikyläni näkötorniin.

Saila Collander

>>>>>>> Stashed changes