Kolumni: Kaikuja ja ajatuksia kentänlaidalta

Muutin muutama kuukausi sitten kuuden vuoden Jyväskylän opiskelurupeaman jälkeen pääkaupunkiseudulle. Ensimmäisinä päivinä uusilla kotinurkillani osuin sattumalta harjoittelemaan viereiselle tekonurmikentälle samaan aikaan alakoululaisten liikuntatunnin kanssa.

Jäin tietysti hetkeksi seuraamaan, kuinka innokkaita liikkujia tunnilta löytyykään. Nähdyssä olikin sitten kaltaiselleni liikuntaintoilijalle sulateltavaa.

Puolella oppilaista oli farkut jalassa, osalla fokus älypuhelimessa, eikä juuri kenelläkään näyttänyt olevan aitoa intoa tehdä sitä mitä osoitettiin.

Tokihan tiesin tutkimustulosten pohjalta jo ennestään, ettei liikunnan asema ole entisensä nuorten tärkeysjärjestyksessä, mutta nähty yllätti silti.

Monet lajiliitot ja tutkivat tahot ovat usein huolissaan harrastajamäärien vähenemisestä ja sen vaikutuksesta suomalaiseen huippu-urheiluun ja lajien elinvoimaan. Toki sekin on huomioitava, mutta esitän seuraavaa.

Tulevaisuudessa on suuri riski sille, että liikunta ei yksinkertaisesti enää kiinnosta nuoria. Tämän vuoksi näen yhdentekevänä, millä lajimuodolla heidät saadaan innostumaan liikkumisesta ja hikoilusta.

Tarvitaan yhteistyötä ja uusia toimintamalleja, joiden ansiosta nuorten on helppo kokeilla eri lajeja ja tehdä liikkumisesta oman näköistään annettujen tilojen puitteissa.

Liikunnan käsite elää koko ajan uusien sukupolvien myötä, mutta hikoilun ja fyysisen aktiivisuuden rooli osana ihmisen hyvinvointia on ja pysyy. Tärkeintä on muistaa, että ihminen yleensä tekee sitä, mistä hän on aidosti innostunut.

Jani-Matti Tuomela