Kolumni: Kalastajakylän elämää Intiassa

Olen viettänyt elämäni ehkä onnellisimmat kolme viikkoa keskellä kalastajakylää. Paikka on Mararikulamin kylässä Arabian meren rannalla. Sain seurata, kuinka kovaa on kalastajan elämä. Tulin heidän kanssaan tutuiksi. Tervehdimme aamuin ja illoin. Kalastajat ovat köyhää väkeä. Kaloilla rikastuvat vain tukkukauppiaat huutokaupoissa. Kalan hinta kaupungissa on korkea. Se ei ole varattomien ruokaa.

Kalastajat lähtevät merelle auringon laskiessa. Kylässä on vain yksi suurempi vene. Öisin näkyy kaukana horisontissa alusten merkkivalot. Ei ole harvinaista, että pimeässä suuret tankkerit ajavat pienet kalastaja-alukset syvyyksiin. Kun tsunami iski Etelä-Intian rannikolle, miljoonien ihmisten kodit tuhoutuivat. Tuhannet kalastajat kokosivat pelastusorganisaation. Kevyitä veneitä oli helppo kuljettaa tuhoalueille. Kalastajat pelastivat satojatuhansia ihmisiä.

Jokaisesta rannan kalastajaperheestä on sukulainen tai omainen hukkunut.

Aamulla auringon noustessa palmumetsikön takaa, kalastajat ovat vetäneet veneet rantaan. Monet näistä ”veneistä” ovat yhden miehen melottavia tasapohjaisia kaksi ja puoli metriä pitkiä ja puolitoista metriä leveitä muovi- tai kumiveneitä. Venettä melotaan pyöreäpäisillä puumeloilla. Mukaan on mahduttava myös verkko, jonka pituus on kymmeniä metrejä. Vaatii todellisia merimiestaitoja korkeassa aallokossa melominen. Meri ei milloinkaan ole täysin tyyni. Kalastajat osaavat ”haistaa” tuulesta, milloin merelle meneminen on vaarallista.

Verkot selvitetään ryhmänä. Kalat eivät ole suuren suuria. Usein silakkaa pienempiä hopeakylkiä. Kala-astia huuhdellaan meressä. Kalat on saatava nopeasti kauppoihin. Väliportaan jobbarit tulevat moottoripyörillä hakemaan saaliin. Kalastajien saama rupianippu ei ole suuren suuri.

Seppo Järvinen