Kolumni: Kirkko saa olla ylpeä sanomastaan

Nyt joulua kohti liukuessa ja valtakunnallisten seurakuntavaalien jälkitunnelmissa teemalla ”Minun kirkkoni” mietin, että kirkko saa olla ylpeä vanhanaikaisesta sanomastaan, joka ei muutu tässä muuttuvassa maailmassa.

Toimittaja Tuomas Enbuske kyseli tässä taannoin artikkelissaan sitä, pitääkö kirkon mielistellä ihmisiä ja kysyä, minkälainen sen pitäisi olla. Tottakai me haluamme kohdata, kutsua, kuunnella ja auttaa hädänalaisia, mutta missä on se pysyvä status, joka luo ihmisille sen turvan, että hän kelpaa, kyselemättä itse kelpaako hän. Se on joulun evankeliumi plus Betlehemin seimessä syntynyt Jeesus-lapsi ja hänen jumalisuutensa. Evankeliumi on ilosanoma, ei sellainen ”hampaita kiristelevä velvoite” vaan mahdollisuus.

Enbuske myös viittasi siihen, että juuri evankeliumin, lain ja armon yhdistelmä on se, joka pistää meidät eriväriset lampaat rakkaudellisesti ruotuun. Siinä ei osoitella toisia sormilla tai kiinnitetä huomiota siihen, onko jokin luomistyö oikea vai väärä. Kaikilla on mahdollisuus kasvaa sekä lähimmäisyyteen ja antaa itselleen mahdollisuuden eheytyä elämään, joka on kaiken kaikkiaan suurempi kuin toinen toistensa tuomio. Kyllä meitä suurempi pitää rajapinnoista huolen - rakkaudella.

Siksi meidän kirkkona ei tarvitse nöyristellä väärällä tavalla perustehtävästämme, vaan puhua siitä ilosanomasta ”rinta rottingilla” eli oikeudenmukaisesta Jumalasta, jonka turviin usein ja oikeasti päivittäin palaamme. Se on armoa ja armollakin on arvot ja rajat, muutenhan se ei ohjaisi meitä yltäkylläiseen elämään, olisi se elämä sitten suuri tai pieni, se ei riipu olosuhteista.

Rauhallista joulun odotusta!

Tiina Akomeah

>>>>>>> Stashed changes