Kolumni: Kunniavirat

Poikamme Julius teki meistä isovanhempia pian 2,5 vuotta sitten. Neljän lapsen vanhemmille aukesi uusi maailma. Milo-pojan syntymää odottaessa mietimme kutsumanimeä isovanhempina. En saanut kiinni mummosta ja isoäiti tuntui pitkältä sanalta. Mamma istahti kutsumanimeksi helposti; sen kaveriksi pappa yhdellä a-kirjaimella.

Omista isovanhemmistani ehdin tuntea hetken aikaa vain äidinäitini. Minulla ei ollut juurikaan kuvaa siitä, mitä isovanhemmuus on ollut omalla kohdallani.

Sen sijaan omat vanhempani hoitivat isovanhemmuutta mahtavasti. He kiersivät kolmen lapsensa kodeissa eri puolilla Suomea hoitamassa lapsenlapsia.

Kesäisin ja muulloinkin serkut koottiin Vimpelin mummolaan, josta jäi ikuisia muistoja aitassa nukkumisesta, karjalanpiirakoista, ukin leikkisästä kutittelusta ja mummon koti-ikävän hoitamisesta silityksin ja lauluin.

Tullessaan hoitamaan lapsenlapsia tuotiin myös ruuat ja leivonnaiset. Lapset muistelevat vieläkin mummon sämpylöitä, piirakoita ja mokkapaloja. Ja sitä, miten kivaa oli, kun mummo ja ukki tulivat hoitamaan.

Äiti ja iskä saivat rauhassa mennä viettämään omaa aikaa.

Mikä on kenenkin kokemus isovanhemmuudesta, siellä se taustalla vaikuttaa. Palasimme myöhään illalla Tampereelta, päivä Milo-pojan kanssa. Leikkiessä Milo totesi: Mamma-kulta tietää, missä Milon oma pappa on! Tiesi ja löytyi piilosta. Ja kyllä, oli mukana merimiespata, vuokaleipä ja pullat. Kiitos vanhemmilleni tien näyttämisestä! Toimii!

Helena Kallio