Kolumni: Lakeaharjussa olin väärässä

Olen tämän kyllä ennenkin saattanut sanoa, mutta joskus kirjoitetut jutut jäävät toimittajalle erityisesti mieleen. Kun juttuihin palaa, saattaa tulla mieleen jopa se koko päivä muutenkin.

Oli keskiviikko 27. helmikuuta. Tuurasin päätoimittajaa ja uusi lehti oli tullut juuri uunista ulos. Oli vähän sellainen olo, että mihinkäs sitten hyökkäisi. Menin Facebookiin. Lakaniemi–Pokela-Pyhälahti–kyläseuran sivuille oli juuri tullut Heikki Salmelan kirjoittama julkaisu, jossa hän kertoi, että Lakeaharjulle on tarkoitus rakentaa tulevana kesänä näkötorni ja 400 metriä pitkät kuntoportaat. Rahoituspäätös on tullut ja se on myönteinen.

Äkkiä luuriin käteen ja soittamaan. Kello 9.57 sähköpostini lauloi jo Heikin lähettämiä suunnitelmia ja karttoja. Uutinen syntyi vauhdilla, ensimmäisenä, sehän on aina tavoitteena.

Minun tehtäväni ei ole arvottaa, mikä on hyvä ja mikä huono uutinen. Mutta ihminen se on toimittajakin ja toimittajana voin kertoa, että olen törmännyt jo aika moneen hankkeeseen. Kyynistymisen riski piilee nurkan takana: 16 metriä korkea näkötorni, 400 metriä kuntoportaita, ensi kesänä, talkooväkeä ja talkootunteja. Tiedättehän? Ajattelin, että hieno homma, mutta tämän kun näkisi valmiina.

Sitten tapahtui se, mitä tapahtuu hankkeille, joissa on jujua tai todellinen tilaus. Kaikki rullasi. Tuli portaat jo heinäkuussa. Ei nyt ehkä näkötornia kumminkaan enää tänä kesänä, tuumasi Heikkikin. Mitä vielä, tuli tornikin! Sitten syksy ja kaikkeen valot, eikä niistä edes ollut mitään puhetta!

Tapahtuuhan tällaista muuallakin kuin Vimpelissä, mutta ihan kuin siellä tapahtuisi vähän useammin? Jään seuraamaan, miten käy Lomakouheron siirron ja uutisoin, älkää huoliko.

Johanna Kataja