Kolumni: Liikkumisen vaikeus

Uusi vuosi meni ja liikuntalupaukset lunastamatta?

Eivätkö uuden vuoden liikkuvuutta ja reippautta ennustavat tinat ole muuttuneet toiminnaksi?

Liikkumisen yhteydessä puhutaan harvoin siitä, mikä saa oikeasti lähtemään liikkeelle. Nimittäin läski. Eli paksu pyrstö, lanteiden kelluntakahvat ja mehukkaat reidet. Voi pojat, jos joku motivoi niin ne.

Itseään voi harhauttaa vartalon löpsähtäneen tilanteen suhteen käyttämällä taas muotiin tulleita laatikkoasuja, mutta joskus osuu käsi väkisten löysään ja kylläpä tekee pahaa se.

Peiliinkin voi yrittää kurkistella varovasti vain alakulmasta vilkaisemalla, mutta jossain kylillä osuu väistämättä kokovartalokuvajainen eteen ja siinä on taas totuuden hetki.

Jumppasalissa toimitaan näin; hoikat, treenatut ja rasvansa aikaa polttaneet heiluvat eturivissä ohjaajan kintereillä kuminauha päässä ja kymppikortista vetoa, että teidänkin salillanne takarivissä on pulleampi väki ja halvemmissa kamppeissa.

Tanakkaa sakkia pännii eturiviläiset, hekin haluaisivat olla siellä. Mutta ei eturivissäkään ole helppoa, kaukana siitä.

Siellä pelätään naamat kireinä, että rasva tulee takaisin muutamasta konvehdista ja he joutuvat taas takariviin.

Tässä mankelissa pyörivät lukuisat liikkujat eikä siinä kiinnosta kolesteroliarvot, järkevät sykealueet tai edes terveellinen elämä.

Höpönlöpön, se on rasvan pelko mikä saa trikoot jalkaan, sujahtamalla tai reuhtomalla.

Läski liikuttaa, uskokaa ihmiset!