Kolumni: Mitä yhteiskunta oikein haluaa?

Tämän kysymyksen esitti Suomen Olympiakomitean toimitusjohtaja Mikko Salonen (HS 14.8.) tulkitessaan valtion tuoreen talousarvioesityksen mahdollisia vaikutuksia liikunta-alaan.

Mikäli talousarvioesitys menisi sellaisenaan läpi, pudotusta liikuntatoimen edellisvuoden noin 166 miljoonan euron määrärahaan tulisi kokonaisuudessaan noin 48 miljoonaa euroa. Tällainen muutos ei voisi olla näkymättä kentällä tapahtuvassa seuratyöskentelyssä.

Onneksi kyseessä on vasta esitys ja se tuskin sellaisenaan menee läpi. Erityisen huolestuttavaa kuitenkin on, millaisen viestin tällainen esitys antaa päättäjien intresseistä isoa kuvaa tarkastellessa.

Sekä työ että yhteisöllisyys ovat jatkuvassa muutoksessa, mikä tarjoaa otollisen lähtö- kohdan epävarmuudelle ja stressitasojen kasvulle.

Yhteisöön kuuluminen on yksi ihmisen perustarpeista ja vaikka e-yhteisöt tuovat monelle sisältöä elämään, eivät kymmenet verkkokontaktit korvaa välttämättä yhtä todellisen elämän ystävää.

Usein yhteisöllisyyteen perustuva liikuntaharrastus tarjoaa hyvää vastapainoa etätyölle, etäyhteisöille ja vallalla olevalle yksilökeskeiselle ajattelulle. Lisäksi liikunta tarjoaa monelle nuorelle ja aikuiselle ainoan tosielämän yhteisön. Kansanterveydellisestä näkökulmasta puhumattakaan.

Kaikki asiat eivät voi olla valtion kontolla, mutta harrasteliikunnan tukemisen tulkitsen selkeästi koko yhteiskuntaa hyödyttäväksi toiminnaksi. Se antaa enemmän kuin se ottaa.