Kolumni: Ruokamuistot elävät vahvoina

Minulla on lapsuudestani ja nuoruudestani muutama vahva ruokamuisto.

Yksi varhaisimmista on äitini leipomat karjalanpiirakat, joita hän teki ainakin juhlapyhiksi ja perhejuhliin. Vähän vartuttuani pääsin piirakoita äitini kanssa rypyttämään ja ”punaposkisiksi paistamaan”.

Ikinä en taidoissani yllä äitini ”pulikkatekniikkaan”: pienet pyöreät taikinakiekot suorastaan lensivät pulikan alla ja muotoutuivat täydellisen muotoisiksi ja seitinohuiksi.

Niiden päälle sain varovasti lusikoida riisipuuroa ja sitten vain rypyttämään!

Toinen ruokamuistoni liittyy kyläkouluuni, jossa kulttuuri oli, että lautanen tyhjäksi, oli mikä oli. Keittäjämme suosi monessa ruuassa pakastevihanneksia, joista herneet ja pavut osoittautuivat minulle ylivoimaisiksi. Opin piilottamaan ne mukin alle.

Muistan vieläkin sen nolouden, jota tunsin lautasta keittiöön palauttaessani.

Lukiossa perunat olivat usein kivikovia ja ruoka niin mautonta, että minulla oli pulpetissani suolasirotin. Siitä lainasin kavereillekin.

Ensimmäiset hampurilaisateriani söin vasta vaihto-oppilasvuotenani, eikä minusta koskaan tullut niiden suurta ystävää. Yliopistossa maistoin ensikertaa poron käristystä, joka tuntui ja maistui hyvinkin eksoottiselta.

Sveitsissä en pystynyt syömään kanipaistia, vaikka se varmasti maukasta ja mureata olikin. Minulla ja veljilläni oli lapsuudenkodissamme kaneja lemmikkinä. Niiden väräjävät viikset ja luottavaiset katseet kummittelivat mielessäni vielä vuosikymmeniä myöhemmin. Siksi paisti jäi syömättä.

Saila Collander