Kolumni: Taistelu totuudesta

Mikä on totuus? Onko olemassa havaitsijasta riippumatonta todellisuutta? Nämä kysymykset ovat askarruttaneet ihmiskuntaa vuosituhansien ajan. Kysymyksiä on pohdiskeltu niin logiikan, filosofian, teologian, kvanttifysiikan kuin käytännönkin näkökulmista. Kaatuiko metsässä puu, jos kukaan ei ollut sitä havaitsemassa ja todentamassa.

Tieteessä on otettu viime vuosikymmeninä huimia edistysaskelia. Objektiivinen tiede on itseään korjaavaa. Viime vuosina on puhuttu paljon totuuden jälkeisestä ajasta. Sillä viitataan vaihtoehtoisiin totuuksiin, joilla vedotaan ihmisten tunteisiin ja mielipiteisiin. Taistelu totuudesta on usein pohjimmiltaan taistelua vallasta. Totuus on ideologisoitu.

Ehkä olisi inhimillisempää puhua ennemmin rehellisyydestä kuin totuudesta. Absoluuttista totuutta tuskin koskaan tavoitamme.

Omien tietojen rajallisuuden ja epävarmuuden myöntäminen on askel oikeaan suuntaan. Erehdysten, virheiden ja väärässä olon rehellinen tunnustaminen ei ole heikkoutta tai tyhmyyttä, vaan osoitus kypsyydestä, vastuullisuudesta ja aidosta halusta oppia ja kehittyä.

Kynä on miekkaa vahvempi. Ajatus on ainakin pari tuhatta vuotta vanhempi kuin Edward Bulwer-Lyttonin Richelieu-näytelmän lause. Ajatusta todellisuudesta puetaan sanoiksi. Taho, joka hallitsee virallista totuutta, hallitsee yhteiskuntaa. Se taho voi myös määritellä, mitkä sanat ovat sallittuja tai kiellettyjä.

Jokainen ihminen ymmärtää sanojen merkitykset, mielleyhtymälliset sivumerkitykset sekä asia- ja käyttöyhteydet omalla yksilöllisellä tavallaan. Sanojen merkitysten määrittelyn monopolisoimisella on pelottavat jäljet. Tie helvettiin on kivetty hyvillä aikomuksilla.

Aarre Löytömäki