Kolumni: Uhka vai mahdollisuus?

Vein aikoinaan puolittain vastahakoisen kaverin katsomaan taidenäyttelyä, jossa näyttelyyn päästäkseen piti ensin soittaa epämääräisen kerrostalon ovikelloa. Sitten kiivettiin monta kerrosta jyrkkiä portaita, kunnes tultiin suureen huoneeseen, joka oli täynnä multaa. Ei mitään muuta. Tukalan kuumaa ja kosteaakin siellä oli.

Näyttely ei oikein auennut meille kummallekaan, mutta nykyään myös kaverini on innokas museokortin omistaja ja näyttelyissä kävijä.

Usein uudet asiat ja muutokset ajatellaan uhkaksi, vaikka lopulta ne osoittautuvat mahdollisuudeksi.

Pahimmillaan ennakkoluulot estävät meitä tutustumasta avoimesti uusiin asioihin ja moni mahdollinen ovi jää avaamatta.

Ruokamaailmasta tuttu ilmiö, jossa useamman kerran maistamalla epäilyttävä ruoka muuttuukin ihan hyväksi, pätee usein myös muuhun elämään.

Huomaan itse olevani hyvinkin ennakkoluuloinen, vaikka ihanneminäni ajatteleekin olevansa avoin ja suvaitsevainen.

Ennakkoluulot juontavat usein juurensa tietämättömyyteen: kun emme tunne asian todellista laitaa, joudumme arvaamaan, olettamaan ja yleistämään.

Itsekin esimerkiksi olen Alajärvellä asuessani joutunut – tai siis päässyt – nauttimaan jo useammasta pesäpallopelistä. Vielä en voi kutsua itseäni faniksi, mutta ainakin ymmärrän jo ulko- ja sisävuoron eron.

Koetankin nykyään olla tuomitsematta asioita ennen kuin olen antanut niille mahdollisuuden.

Tosin selleristä en vieläkään tykkää, se on silkka uhka.

Elina Alkio

>>>>>>> Stashed changes