Menin metsään, menkää tekin

Sienestys on sairaus, josta toivutaan vasta joskus marraskuun tietämillä, luki Twitterissä aihetunnisteella sienestys. Tunnistin itseni, olen nimittäin tähän samaan tautiin sairastunut.

Ajelin hiljattain Vimpelistä Alajärven Ahvenlammille lähes Keski-Suomen rajalle sieneen. Siis mitään järkeähän siinä ei ollut. Siellä piti olla kantarelleja, mutta eipä vaan tällä kertaa ollut. Matkaa oli yhteen suuntaan 38 kilometriä.

Ilkka-Pohjalaisessa (27.8.2021) biologian opettaja Raija Koponen sanoi, että hänellä on sienipaikkoja, jotka ovat kuin vanhoja ystäviä – sama juttu minulla sen Ahvenlammin kantarellipaikan kanssa. Viimeisellä sienestyskerralla syksyllä, hän hyvästelee ja kertoo palaavaansa taas ensi syksynä.

Tuonkin tunnistan. Minulla on jopa Sport Trackerissa yksi tallennettu sienestysreitti, jonka tiedän vievän mahtavalle kantarelliapajalle. Se on Vimpelin Loilulla. Yritin löytää sitä pari viikkoa sitten 5-vuotiaan tyttäreni kanssa. Oli pilvistä, maasto tuttu, mutta metsä aivan liian suuri. Ilmansuunnat alkoivat siinä hämärtyä. Ei auttanut kuin pistää Whatsapista Live-sijainti päälle, niellä ylpeys ja soittaa miehelle.

Siinä me sitten istuimme kaatuneen männyn rungon päällä kuin tatit, joita niitäkään emme sillä kertaa löytäneet.

Olen koukussa niihin löytämisen hetkiin kun osuu uusi upea sieniapaja kohdalle. Olen myös valtavan iloinen, kun huomaan lapseni tunnistavan jo hyvin voi-, herkku- ja sappitatin toisistaan erilleen.

Viime viikolla bongasimme ensimmäiset kunnolliset suppilovahveroesiintymät. Parasta on, että paikka oli aivan uusi ja niin lähellä tietä ja kotia, että eksymisen vaaraa ei ole. Sienestys on parasta mindfullnesia. Menkää metsään!

JOHANNA KATAJA