Kyllä mun niin pistää takaraivoon: Metsän hiilensidonta

On syntynyt kaksi erilaista käsitettä siitä, pitäisikö metsiä hoitaa vai antaa niiden olla täydessä luonnontilassa.

Nyt on kysymys näiden päivien puheenaiheesta, eli hiilen sidonnasta, ja jätetäänkö kaikki muut vaikutukset huomioon ottamatta. Luonnontilaisen metsän puolesta mölyää ne, jotka ovat nähneet vain kaupungin keskuspuiston. Onhan ne komeita katsella Venäjän vallan aikana istutetut lehtipuut. Täysin erilainen mielikuva on niillä, jotka ovat itse istuttaneet puut omaan metsäänsä, hoitaneet jokaisen puun hyvään kasvun alkuun ja toivoneet, että heidän lapsensa tai lastenlapset saisivat siitä jotain hyötyä. Hyvä esimerkki on Amerikan, Ruotsin ja Venäjän luonnontilaisista metsistä, joitten vuosikasvu on lähellä nollaa. Ja ovat yli-ikäistä kuivunutta puuta, joka ei kelpaa jalostukseen. Jos ei ole vuosikasvua, ei ole myöskään hiilen sidontaa. Ne ovat myös metsäpaloherkkiä, kuivia ryteikköjä, joissa sammutusyritykset ovat mahdottomia. Siinä satavuotiset hiilivarastot purkautuvat ilmakehään muutamassa hetkessä. Viime kesänä siitä saatiin karmeita kokemuksia.

Viljellyt ja hoidetut metsät ovat hyviä hiilen sitojia, joissa vuosikasvut ovat huippuluokkaa.

Sieltä on korjattu sairaat ja kuivat puut pois ja jokaisella puulla on tarpeellinen kasvutila, mutta on jätetty linnuille kuuluvat levähdys- ja kolopuut.

Hyvässä kasvukunnossa oleva puu sisältää paljon vettä. Sellaisessa metsässä syttymisherkkyys on paljon pienempi ja sammutustoimenpiteet onnistuvat ja helpottuvat.

Tämän asian ovat monet palomiehet kokeneet joskus hengenvaarallisissakin tilanteissa.