Pesishuumaa vuosien jälkeen

Alajärveltä kotoisin olevana pesäpallo on parasta, mitä joukkueurheilussa tiedän. Teini-ikäisenä poljin polkupyörällä Levijoelta kirkolle nähdäkseni pelin. Ne alkoivat kello 13 siihen aikaan. Olin kentällä myöhemminkin usein, jos olin kotona käymässä, vaikka olin jo muuttanut Satakuntaan.

Kalevi Luoma ja Pekka Peltomäki olivat nuoruuden idoleitani ja myöhemmin AA-joukkueessa pelasi omaa ikäluokkaa, tuttuja kirkonkylän poikia. Katsomossa oli aina vakioporukka vakiopaikoillaan, muistan vieläkin Pitkäsen Väinön huutelut.

Istuin aina kotipesän takana, se on mielestäni ainoa oikea paikka katsoa peliä. Onneksi televisiointi tulee juuri siitä kulmasta.

Parasta oli Ankkureiden mestaruudet noin 30 vuotta sitten. Olin pesishenkeä täynnä. Matti Iivarisen lukkarityöskentely oli mahtavaa, vaikka melko matalia välillä syöttelikin. Matille se sallittiin. Siitä asti Matti Iivarinen on ollut minulle ’the Lukkari’.

Elämän täyttivät ruuhkavuodet ja seurasin pesistä puolitehoilla. Toki kävin Ulvilan tai Kankaanpään kentillä, jos Ankkurit vierailivat. Oli mahtavaa Ulvilan kentällä kannustaa Ankkureita, kun muut paikalliset kannustivat kotijoukkuetta.

Luulivat minun täysin seonneen, sillä olinhan ollut ulvilalainen jo pitkään. Jossain vaiheessa myös sponsoroin Ankkureita työnantajani piikkiin.

Tuossa vaiheessa en ymmärtänyt naisten pelistä mitään, vaikka Satakunnassa oli kaksi kovaa joukkuetta, Rauman Fera ja Porin Pesäkarhut.

Pidin naisten peliä löysänä pallotteluna, kunnes katsoin pari Pesäkarhujen ottelua tv:stä. Hämmästyin hyvää tasoa, ja rupesin seuraamaan tuloksia. Katsoin myös aina TV-pelit. Samoin seurailin niin Ankkureiden kuin Vimpelin Vedon tekemisiä, mutta kummankaan kentällä en ole käynyt aikoihin.

Arvo-otteluihin en ole syttynyt. Kaipa niitäkin tarvitaan, vaikka kotiseudun tunnesidettä niihin ei katsoja saa millään. Pelaajille ottelut lienevät tärkeitä tunnustuksen osoituksia, jos valikoituvat joukkueeseen.

Tänä syksynä elämä saa uuden käänteen, kun muutamme Porista Tampereelle. Joku kysyi, alatko Ilveksen vai Tapparan kannattajaksi. En kummankaan, en välitä jääkiekosta. Olisiko pesäpalloa?

Jostain sitten tulikin luetuksi, että Manse PP pelaa mestaruudesta. Yksi loppusarjan ottelu tuli tv:stä. Katsoin sitä yleisestä mielenkiinnosta pesäpalloon. Hämmästyin ja riemastuin! Hyvänen aika, Iivarisen Matti oli pelinjohtaja. Ja joukkueessa vilisi monta tuttua nimeä, samoin kuin Kouvolan joukkueessakin. Mahtavaa.

Vanhan rouvan pesishenki heräsi täysillä eloon! Kotipesän taakse en ole loppusarjaa päässyt katsomaan, mutta tulospalvelusta olen seurannut otteluita henkeä pidätellen.

Mennyt viikonloppu oli mahtava. Porin Pesäkarhut voitti naisten mestaruuden ja Manse PP miesten mestaruuden. Aivan kuin olisin saanut kaksi palkintoa samalla kertaa itsekin.

Onnittelut Alajärven pojille, oli kaulassa sitten kultainen tai hopeinen mitali. Erityisesti onnea kullasta Matti Iivariselle. Olet edelleen mielessäni ’the Lukkari’, vaikka oletkin vaihtanut syöttölautasen viuhkaan. Hienosti hoidettu.

Eija Rontu os Kiviaho

Pori-Tampere