”Pynttärin Lukkarit” kirjoituksen innoittamat muistelot

Mielenkiinnolla luin Järviseudusta ”Pynttärin Lukkarit”, joka käsitteli mm. Lukkari-nimisiä paikkoja Soinintiellä Tuluutti - Pynttäri välillä. Tuo alue on lapsuus- ja nuoruusvuosieni kotimaisemaa, koulutien varrelta. Koulumatka taittui kävellen 1940-luvulla, sota-aikana ja sodan jälkeen.

Lukkarinpuro myötäili tietä pitkän pätkän, kunnes kääntyi Isonmännyn luota pelloille, Lukkarinaukealle. Puron kohdalla oli Lukkarilan pellot, sitten Keltikankaan ja Hauta-ahon peltosarkoja. Viimeisinä metsän reunassa olivat Penttilän pellot ja iso harmaa hirsitalo, meidän mummula.

Koulumatkoilla oli kiva kuunnella Lukkarinpuron solinaa. Mutta talvella, jos oli pohjoistuuli, se puhalsi esteettä Lukkarinlahdelta ja oli kylmää.

Tuluutin jälkeinen valkoinen talo, johon johti koivukuja, oli Lukkarila, vaikka oikeampi nimi olisi ollut Kanttorila. Se oli Kallis Lahja Somervallin virka-asunto ja perheen koti.

Siihen aikaan Alajärvellä kanttoria sanottiin yleisesti lukkariksi, kun muualla Suomea lukkari on kirkonpalvelija/kirkkoväärti/suntio.

Alajärvellä toimi kirkkoväärtinä 1940–50-luvuilla Nikolai Ojajärvi. Hänen työtehtävänsä olivat moninaiset: pappien passaaminen, kolehdin keräys, kirkon lämmittäminen....

Hän saapui kirkkoon pyhäaamuisin ensimmäisenä, talvisin ehkä jo kello 6.00 sytyttämään ”koivuhalakovalakeat” kahteen isoon rautakakluuniin.

Tunsin ulkonäöltä Kallis Lahja Somervallin. Hän istui sunnuntaisin jumalanpalveluksissa urkulehterillä soittimensa ääressä veisaamassa virsiä ja säestämässä niitä. Kirkkoväki alhaalla penkeissään veisasi myös, mutta vähän jäljessä.

Lukkari tarvitsi apuriksi urkujenpolkijan. Hän oli Emil Penttilä, Eemeli-setämme. Urkupolkimet sijaitsivat takana, urkujen sivussa. Polkimia oli kaksi kappaletta ja ne nousivat hitaasti itsekseen ylöspäin, mutta urkujenpolkijan tehtävä oli polkaista ne alas, että soitin sai ilmaa.

Joskus kiipesimme serkkutytön kanssa urkulehterille sedän seuraksi. Saimme kokeilla polkemistakin. Kun nousimme molemmin jaloin polkimelle, laskeutuihan se alas. Edessä oli tukitanko, josta voi pitää kiinni.

Ehkä 1950-luvun alussa Alajärven seurakunta osti kirkkoon sähköurut, jonka jälkeen urkujenpolkijaa ei enää tarvittu. Kirkkoon oli tullut myös sähkövalot ja sähkölämmitys.

Urkujenpolkijana oli toiminut 1900-luvun alusta 1920-luvulle saakka Aleksi Penttilä, meidän vaari. En tiedä, onko ollut yleinen hokema, vai meidän mummunko vaarille sepittämä sanonta:

Ei oo kiirettä kirkkoon,

pappi on vielä paitasillaan,

vähtäri vällyt korvissa

ja lukkari lusikka suussa.

Muistelon kirjoitti Anja Penttilä Saarijärvi

 

 

 

Lisää aiheesta