Romantiikka puhkesi maaottelumarssilla

Vuonna 1941 toukokuussa, kauniina kevätpäivänä, on väkeä liikkeellä. Maantiellä kävelee naisporukka reippaasti eteenpäin Iiruulta Möksyyn päin; käydäkseen sovitussa paikassa ja palatakseen takaisin saadakseen merkinnät sekä kunniamerkit rintaansa, jos pystyvät merkin ostamaan.

Merkinnän saa jokainen urakan tehnyt. Toki miehiäkin on liikkeellä, joten miesporukka kulkee yhtenä joukkona naisten jäljessä. Naiset kävelevät 10 kilometriä, miehet 15. Suomen naiset ja miehet tahtovat voittaa Ruotsin maaottelumarssissa vuonna 1941.

Jonkun ajan kuluttua alkaa naisporukasta jäädä vaaleakutrinen, 15-vuotias tyttö. Takana kulkevasta miesjoukosta irtautuu komea, tummatukkainen nuorimies. Hän tihentää askeleitaan, tarttuu tyttöä käsikynkästä ja alkaa taluttaa. Ruskeat silmät kohtaavat vaalean turkoosinväristen silmien katseen. Ruskeat silmät saivat tytön sydämen sykkimään.

Tuosta tapahtumasta alkoi isäni ja äitini rakkaustarina. Romanssin jatkumiseen toi synkkiä pilviä jatkosota, joka alkoi 25.6.1941, ja sitä kesti 19.9.1944 saakka. Mies lähti rintamalle muiden miesten kanssa. Tyttö jäi kotiin perheensä kanssa, josta rintamalle lähti vanhin poika.

Lukukautena 1943–1944 tyttö opiskeli Ilmajoen kansanopistossa, mutta opiskeluun tuli pysähdys sotaan liittyen kevättalvella. Opistolle oli tullut joitain sotatoimiin liittyviä herroja. Opiskelut loppuivat, mutta halukkaat saivat jäädä keittiölle töihin. Tyttö jäi joksikin aikaa, mutta häntä alkoi kauhistuttaa ruokavarojen hupeneminen, joten hän palasi kotiin. Mies taisteli vielä rintamalla. Sodan loputtua mies palasi kotiin, josta oli vuosia aiemmin lähtenyt.

Ajan rauhoittuessa pari löysi taas toisensa. Arvelen kohtaamisen tapahtuneen nuorten tapaamispaikalla Käärmekallion tienoilla. Siellä oli tasanne, johon johti polkuja useasta suunnasta.

Pariskunta asettui viljelemään isän kotitilaa. Heille syntyi kahdeksan lasta: neljä poikaa ja neljä tyttöä. Minä, ensimmäinen tyttö, synnyin kolmen pojan jälkeen. Yhdessä vanhempani viljelivät maatilaa laajentaen sitä, kasvattivat ja kouluttivat lapsensa. Opimme rakastamaan luontoa, tekemään työtä, arvostamaan ahkeruutta ja rehellisyyttä.

Hengellisiä arvoja kunnioitettiin siten, että äiti opetti meille iltarukouksen, ja radiosta kuunneltiin jumalanpalveluksia sekä aamu- ja iltahartauksia. Ryhtyessään syömään isä risti kätensä. Äiti ihmetteli hymyillen minulle, miten niin isoista ja paksusormisista käsistä syntyi niin kauniita maalauksia, joita isä maalasi eläkkeellä ollessaan. Jokainen meistä sai mukaansa ainakin yhden isän maalaman taulun. Myös Isän palettina käyttämästä lautasesta muodostui värikäs taideteos, jota äiti säilytti aarteenaan taulujen lisäksi.

Saatuamme ”juuret ja siivet” lehahdimme kukin vuorollamme maailmalle, paitsi yksi poika, joka jäi viljelemään kotitilaa.

Äiti kertoi minulle kauan sitten tuosta ensi kohtaamisesta, kun kysyin, milloin hän oli ihastunut isään. Olisi silloin kannattanut kysyä tarkemmin marssista, uudesta kohtaamisesta ja seurustelusta, mutta hienoa on, että se tapahtui. Tänä keväänä, 80 vuotta myöhemmin, nuo maaottelumarssin tapahtumat tulvahtivat mieleeni. Kiitollisena muistelen vanhempiani, kuvittelen heidän keskustelujaan maaottelumarssin aikana. Mietin sitäkin, malttoiko isä jatkaa miesten mukana pitempään, vai käveli hän myöhemmin yksin vielä viisi kilometriä. Ja osasivatko muut marssijat kuvitella silloin, että sen aikana puhkesi rakkaustarina, jota muistellaan vielä 80 vuotta myöhemmin?