Viime kuukausien yksi haastatelluimmista suomalaisista on ollut Ulkopoliittisen instituutin johtaja Mika Aaltola. Ehkä hieman yllättäen, hänen sukujuuret tulevat myös Järviseudulle.
Ehta oikea savimaa. Kolmen sanan rimpsu juurruttaa kahdeksankymppisen naisen maaperään, jolta hän on ollut poissa 70 vuotta, mutta jonka hän yhä muistaa valokuvan tarkasti.
Kun Sinikka Aaltola vieraili tyttärensä Sarimaria Aaltolan ja poikansa Mika Aaltolan kanssa synnyinmaisemissaan Ilmajoella, lapsuuden paikat asettuivat hänen silmiensä eteen kuin kuva-albumi.
– Muistan selvästi pienen kotikylämme talot ja miten ne sijaitsivat Ritolantiehen nähden, Sinikka Aaltola aloittaa.
Tämän päivän maisema Palonkylässä on yhtä aikaa sama ja eri kuin lapsuudessa. Aaltola muistelee, miten kylätie kiemurteli rakennusten välistä ja minkä värisiä talot ja niiden kuistit olivat. Hän pysähtyy muistoissaan kärrytielle, jota pitkin oikaisi kouluun.
– Kärrytie lähti Ojalan talon toisesta päästä, ja sen vieressä kulki iso oja. Voin vieläkin kuulla korvissani ojassa molskineen piisamin äänen ja muistan eläimen hajun, Aaltola kertoo.
Muistojensa tarkkuutta Aaltola testasi viimekesäisellä sukujuhlareissullaan, jolloin hän samalla vieraili kotitalonsa markilla. Nykyään tilaa isännöi Sinikka Aaltolan serkun Kalervo Itälehdon pojanpoika Jarmo Itälehto.
Silloin kun Aaltolan vanhemmat Viljo ja Bertha Itälehto asuivat tilaa, perhe eli maanviljelyksellä ja lehmien pidolla.
– Meillä oli myös kanoja, joiden munia kiikutimme kirkonkylän leipuriin.
– Lapsuuteni oli hyvin maanläheinen ja siihen juurruin sydäntäni myöten. Tarkoitan maata, ehtaa oikeaa savimaata, Sinikka Aaltola sanoo.
Väittelyitä keittiön pöydän ääressä
Sinikka Aaltola kuuluu isänsä äidin puolelta ilmajokelaiseen Petter ja Elisabet Hällströmin sukuun. Sukuseuran juhlassa oli puhujana Aaltolan poika politiikantutkija, Ulkopoliittisen instituutin johtaja Mika Aaltola.
– Puhelahjansa poika on perinyt isoäidiltään, minun äidiltäni.
Aaltola kertoo Lappajärven Ylipäästä kotoisin olleen äitinsä Bertha o.s. Rintalan lukeneen kotona ääneen kirjoja ja sanomalehdistä uutisia.
– Hänellä oli myös paljon ystäviä, joille hän kirjoitti ahkerasti kirjeitä. Minulla on kansiollinen hänen kirjeitään Australiasta, missä hän asui hammaslääkärisisareni kanssa kahdeksan vuotta.
– Äidiltäni sain myös hengelliset juureni.
Kun Sinikka Aaltola syntyi syksyllä 1939, Suomi oli talvisodan kynnyksellä. Hän kertoo ymmärtäneensä vasta jälkeen päin, miten hänen juuriinsa kuului lapsuuskylän asukkaitten kautta myös Suomen poliittinen historia.
Sota korosti kyläläisten aatteita ja se kuului kylänraitilla, kun yksi haukkui toista punikiksi ja toinen takaisin lahtariksi.
Hänen poikansa Mika Aaltola on pitänyt huolen, että äidillä on pysynyt historia hallussa.
– Mika on ollut pikkupojasta lähtien hyvin kiinnostunut historiasta. Ostin hänelle aikoinaan kiertävältä kirjakauppiaalta 24-osaisen kirjasarjan maailmanhistoriasta. Siihen hän uppoutui.
Tietojaan poika koetteli väittelemällä äitinsä kanssa.
– Mika istui usein keittiön pöydän ääressä odottamassa, kun tulin töistä. Sitten hän aloitti kysymällä, mitä mieltä olin mistäkin ja miksi.
Tiukimmat väittelyt kaksikko kävi uskonnosta. Esimerkiksi ristiretket olivat pojan mielestä silkkoja ryöstöretkiä. Uskovainen äiti pyrki valaisemaan asian toista puolta.
– Mutta tottahan se on, että hyvän asian varjolla tehdään paljon myös pahaa, Sinikka Aaltola sanoo.
Synnyinseudultaan Ilmajoelta Itälehdon 8-lapsinen perhe muutti, kun Sinikka Aaltola oli kymmenvuotias. Viime keväänä julkaistussa pakinakokoelmassaan Välähdyksiä elämästä Aaltola muistelee lapsuuttaan synnyinkylän lisäksi pohjoispohjalaisessa Relletin kylässä.