Ei kurjuutta kummempaa. Peräti kuusi kymmenestä opettajasta harkitsee alanvaihtoa, toteaa parin vuoden takainen tutkimus. Vaikka harva vaihtaa alaa, ei tuumiminen ihme ole, niin henkisesti kuormittavaa ja ihmissuhdetaitoja vaativaa työmme on.
Parhaalla tahdollakaan open työtä ei voi kutsua aina auvoisaksi. Työstä tekee haastavaa opetussuunnitelmauudistukset, suuret ryhmäkoot ja kännykkäralli. Opettajat toivovat saavansa keskittyä oman oppiaineensa opettamiseen. Opettajat haluavat yksiselitteisen lain, jolla kännykänkäyttö saadaan aisoihin. Opettajat haluavat kouluun rauhaa.
Yläkoulussa joudutaan entistä enemmän kertaamaan asioita, jotka aiemmin opittiin alakoulussa. Onko laitaa, että yläkoulun matikassa jankataan kertolaskuja, maantiedossa opiskellaan ilmansuuntia, äidinkielessä harjoitellaan lukemiseen keskittymistä ja mielikuvituksen kehittämistä? Jotain karmaisevaa on tapahtunut muistille ja oppimiselle. Samaan hengenvetoon on kysyttävä, missä on opiskelemisen into ja arvostus?
Aika paljon huolettaa nuorten pahoinvointi. Jokaisessa luokassa on yksi tai useampi masentunut, ahdistunut ja itsetuhoinen. Samat nuoret ovat ihania, lahjakkaita ja osaavia. Silti jokin murjoo heitä syvään epätoivoon. Miten koulu pystyy tukemaan nuoria, jos resursseja ohjaajiin tai pieniin ryhmäkokoihin ei ole?
Tärkeää opettajan jaksamisen kannalta on se, miten koulua johdetaan. Hyvällä yhteishengellä ja huumorilla raskaatkin työpäivät jaksaa. Olisi tärkeää ottaa epäkohdat keskusteltaviksi ennen kuin työyhteisö natisee liitoksistaan.
Parinkymmenen vuoden opettajauralle mahtuu myös hyviä muistoja. Parasta on, kun näkee entisiä oppilaitaan, jotka ovat löytäneet paikkansa maailmassa. He muistelevat kouluaikojensa hauskoja tuokioita ja kertovat kuulumisia. Silloin hetkeksi unohtaa opettajan työn kuormittavuuden ja iloitsee, että elämä on kantanut ja kasvattanut.
Anne Kärki