Äitiys on elämän yllätyksellisin rakkaustarina. Kolme naista jakaa kokemuksensa siitä, miten lapsen syntymä mullisti heidän maailmansa – ja toi mukanaan rakkautta, joka yllätti syvyydellään.
Kun Johanna Hautamäki-Yamaguchi synnytti neljännen lapsensa 42-vuotiaana Japanissa, kaikki ei sujunut aivan odotetusti. Pienikokoinen Tomi syntyi keskosena, ja vanhemmat eivät päässeet näkemään vauvaansa kolmeen kuukauteen lainkaan.
Ainoa syy ei ollut tuohon aikaan maailmaa ravisuttanut koronapandemia, vaan Japanissa on yleistä, etteivät vanhemmat pääse hoitamaan keskoslastaan. Synnytyssairaaloissa ei ole perhehuoneita, vaan keskoslapset ovat kaikki samassa huoneessa.
Perhe oli lähetystyössä Japanissa, ja alun perin oli tarkoitus matkustaa Suomeen synnyttämään. Lääkäriltä tuli kuitenkin määräys täydelliseen vuodelepoon juuri ennen lähtöä. Synnytys tuli lopulta yllättäen ja tapahtui paikallisessa sairaalassa.
Hautamäki-Yamaguchi kuvailee tilannetta. Hänestä tuntui, kuin olisi ollut mukana jossakin elokuvassa: kaukana Suomesta, keskellä toista kulttuuria, synnyttämässä neljättä lastaan yksin, keskellä korona-aikaa ja kaikki puhuivat ympärillä japania.
Lääkäri oli juuri aikaisemmin arvellut, että synnytyksen alkuun kuluu vielä useita tunteja, mutta toisin kävi.
– Kätilö hyppäsi sänkyyni ja käski minua sanomaan ”whuu”. Tomi syntyi yhdellä supistuksella.
Ero suomalaiseen synnytykseen oli huima. Sen lisäksi, että isä ei saanut olla mukana, ei tarjolla ollut myöskään mitään kivunlievitystä.
– Minulla oli lainassa toiselta suomalaiselta TENS-laite. Sain lääkäriltä luvan käyttää sitä, kunhan hän ensin oli googlannut, mistä laiteesta on kyse.
Vauva tunnisti äitinsä maidon
Äidin ja vastasyntyneen yhteys on vahva. Kun mieli ja keho kaipasivat lasta, mutta syli oli tyhjä, oli elämä raskasta. Äiti kertoo, että he kävivät tuolloin puolisonsa Shuhei Yamaguchin kanssa joka päivä jossakin, vaikkapa vain kahvilla, jotta päiviin tulisi muutakin sisältöä kuin nuorimmaisen kova kaipuu.
Lohtua toivat myös hoitajien kautta soitetut 15 minuutin mittaiset videopuhelut kolme kertaa viikossa.
Yhteys vauvaan syntyi kuitenkin yllättäen äidinmaidon kautta. Hautamäki- Yamaguchi oli päättänyt imettää uutta vauvaa. Ja hän kävi päivittäin viemässä pumppaamaansa maitoa sairaalaan, vaikka maidon nostattaminen oli vaikeaa ilman lapsen läsnäoloa. Urakka onnistui ja Tomi ei ole koskaan juonut korviketta.
Kun lapsi viimein pääsi kotiin, hän vältteli katsekontaktia hänelle vieraisiin ihmisiin – vanhempiinsa. Maito oli kuitenkin tuttua ja syli alkoi tuntua pian turvalliselta.
– Se oli ainoa tapa olla yhteydessä lapseen. Kun Tomi lopulta pääsi kotiin, hän oppi nopeasti rinnalle.
Perheessä on nyt neljä lasta: 18-, 15-, 6- ja 2-vuotiaat. Päätös ”iltatähdistä” syntyi Johanna Hautamäki-Yamaguchin tutkaillessa omien vanhempiensa valintoja: lapset oli tehty nuorena ja elämä oli rahallista jo nelikymppisenä.
– Ajattelin silloin, että onpa tylsää. Minä ainakin haluan, että kodissa on elämää vielä myöhemminkin.
Lähes kymmenen vuoden tauon jälkeen tuntemukset äitiydestä olivat uusi yllätys.
– Yllätyin positiivisesti, kun tajusin, että voin ottaa aivan rennosti ja äitiys voi rakentua omalle persoonalle. Nuorempana ajattelin, että pitää olla tietynlainen. On helpottavaa huomata, että Instagram-äitiys ei enää hetkauta.
Hän kertoo esimerkin arjen ilosta: äiti ja 15-vuotias poika löysivät yhdessä uuden harrastuksen kamppailulajeista.
Hautamäki-Yamaguchi kuvailee vanhemmuuden olevan jatkuvaa yllätystä. Lasten kanssa jatkuvasti sattuu ja tapahtuu kaikenlaista. Jos nuorimman koko syntymä oli täynnä yllätyksiä, vanhemmilla lapsilla tuli yllätyksenä erilaiset allergiat.
– Vauhtia ja vaarallisia tilanteita, sitä äitiys on, hän nauraa
Elämä alkoi lapsista
Saukonkylässä asuva Piia-Noora Anttila, 25, tuli ensimmäistä kertaa äidiksi 23-vuotiaana, kun esikoinen Ella syntyi. Nyt perheeseen kuuluu myös toinen lapsi, maaliskuussa syntynyt Eemi.
Anttila on kotoisin Evijärveltä ja hän on yhdeksästä sisaruksesta neljänneksi vanhin. Hänen miehensä Samu Anttila on alkujaan kauhavalaisia.
Anttilalle äitiys on ollut monella tapaa yllättävää.
– En osannut odottaa, kuinka paljon omaa lastaan pystyy rakastamaan. Toisaalta tunteiden kirjo on ollut valtava – ja jatkuva pieni huoli kulkee aina mukana.
Ensimmäinen vauvavuosi ei ollut helppo. Ella oli itkuinen ja kärsi korvavaivoista, jotka helpottuivat vasta putkituksen myötä.
– Itkua oli koko ensimmäinen vuosi. Se oli raskasta aikaa, Anttila kertoo avoimesti.
Vaikeuksista huolimatta toinen lapsi päätettiin hankkia pian. Isosisko sai keväällä pikkuveljen: Eemi syntyi keisarileikkauksella hieman etuajassa ja vietti elämänsä ensimmäiset viikot teho-osastolla hengitysvaikeuksien vuoksi.
– Nyt vauva-aika menee kuitenkin tosi leppoisasti. Eemi kulkee mukana arjessa, enemmän haastetta on uhmaikäisessä esikoisessa, Anttila naurahtaa.
Anttila on työssä Jamin (Järviseudun ammatti-instituutin) keittiöllä. Hän palaa töihin ensi tammikuussa, jolloin perheen isä Samu jää kotiin lasten kanssa kolmeksi kuukaudeksi.
Alun epävarmuuksien ja väsymyksen keskellä tulevaisuus näyttää nyt valoisammalta.
– Olin etukäteen ajatellut, että kaikki on varmaan yhtä vaikeaa kuin ensimmäisen kanssa, ja että minulla olisi kaksi huutavaa lasta. Mutta asiat ovatkin menneet paljon paremmin kuin odotin, hän kertoo.
Äitienpäivän kynnyksellä Anttila pysähtyy miettimään, kuinka suurta on olla äiti.
– Elämä alkoi siitä, kun saimme lapset. He tuovat elämään valtavasti erilaisia näkökulmia ja iloa, vaikka vaikeitakin hetkiä on, Anttila sanoo hymyillen.
Ääripäitä samassa hetkessä
Lehtimäeltä kotoisin oleva Janette Lepistö, 31, on asunut Alajärven Luoma-aholla miehensä Ville Luoma-ahon kanssa jo kymmenisen vuotta. Nyt puolitoistavuotiaan Eemilin lisäksi he odottavat toista lastaan syntyväksi elokuun alussa. Vaikka Lepistö työskentelee sairaanhoitajana kotisairaalassa ja on tottunut kohtaamaan monenlaisia elämäntilanteita, äitiys yllätti hänet monella tavalla.
Ensimmäinen synnytys oli Lepistön mukaan poikkeuksellisen sujuva – Eemil syntyi suunnitellulla sektiolla perätilan vuoksi, ja kaikki meni juuri kuten oli ennalta sovittu.
– Se oli oikeastaan tosi helppoa. Tiesimme tarkalleen ajan ja paikan, eikä siinä ollut mitään pelottavaa tai epätietoista, hän kertoo.
Toinen raskaus on sujunut yhtä hyvin, eikä matkan varrella ole ollut suurempia huolia. Silti Lepistö muistaa hyvin, kuinka raskausaikana odotus saattoi toisinaan käydä pitkäksi.
– Ensimmäisessä raskaudessa meinasi seinät kaatua päälle, kun olin äitiyslomalla ja syksy oli pimeimmillään. Olin vielä puolukassakin viimeisinä päivinä, kun oli niin tylsää, hän muistelee nauraen.
Vaikka odotus sujui ongelmitta, varsinainen vauva-aika toi mukanaan yllätyksiä – ja koettelemuksia.
– Eemil oli tosi itkuinen vauva. Joskus päivät menivät aamusta iltaan itkiessä – vähän meillä molemmilla. Ei siihen oikein löytynyt mitään selkeää syytä, ehkä mahavaivoja, ehkä jotain muuta. Itse olen miettinyt, vaikuttiko perätila siihen jotenkin. Vaikea sanoa, mutta rankkaa se oli, Lepistö kertoo rehellisesti.
Fyysisesti Lepistö koki olevansa hyvässä kunnossa odotusaikana. Hänellä on urheilutaustaa – hän heitti keihästä kilpatasolla ennen kuin lopetti aktiivisen urheilun viitisen vuotta sitten. Hyvä fyysinen kunto auttoi sekä raskauden aikana että palautumisessa.
– Kävimme Eemilin kanssa yhdessä aika pian synnytyksen jälkeen jo salilla. Kunto pysyi hyvänä ja se kyllä auttoi jaksamisessa, hän sanoo.
Suurin yllätys äitiydessä ei kuitenkaan ollut fyysinen tai käytännöllinen, vaan tunnepuoli – miten voikaan rakastaa ketään ihmistä niin valtavasti.
– Vaikka se kuulostaa kliseeltä, niin siihen rakkauden määrään ei voi mitenkään valmistautua. Vaikka puolisoa ja perhettä rakastaa valtavasti, ei sitä voi verrata siihen, kuinka paljon lastaan rakastaa.
Lepistö kertoo hämmästyneensä myös siitä, kuinka tunteet voivat samaan aikaan vaihdella ääripäästä toiseen: toisaalta kaipasi hetken omaa aikaa, mutta toisaalta ei kuitenkaan halunnut olla hetkeäkään lapsesta erossa.
Tukiverkostojen merkitys nousi arjessa suureksi. Isovanhemmat ovat olleet aktiivisesti mukana lapsenhoidossa ja tarjonneet apua tilanteissa, joissa jaksaminen on ollut koetuksella.
– He ovat olleet ihan valtavan suuri tuki. He olivat aina valmiita ottamaan Eemilin hoitoon ja kannustivat minua lähtemään vaikka lenkille. Silti en aina malttanut lähteä – vaikka tiesin, että oma hetki olisi tärkeä.
